• Esittely
• Teokset
• Palkinnot
• Puheenvuoro
• Kirjailijakuvat

Mikko Rimminen (s. 1975) on helsinkiläinen kirjailija. Hän on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa sekä kirjan Hämärä luonto (Tammi 2001) yhdessä Kyösti Salokorven kanssa.

Vuonna 2004 hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa, Pussikaljaromaanin. Se oli valtaisa arvostelu- ja myyntimenestys, sai Kalevi Jäntti -palkinnon ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Romaani on käännetty saksaksi, ruotsiksi, hollanniksi, venäjäksi ja latviaksi. Sen elokuvaoikeudet myytiinkin heti, ja Pussikaljaromaanin pohjalta ilmestyy elokuva vuonna 2011.

Syksyllä 2007 ilmestyi Rimmisen toinen romaani Pölkky, joka myös oli arvostelumenestys. Sittemmin Rimmisen lukijat jakautuivat pussisteihin ja pölkysteihin.


"Pölkky on eriskummallinen ja taidokas teos, jossa on kirjoittamisen riemua". (...) "Rimmisen hullunrohkea kieli toimii myös taituruuden tuolla puolen. Se luo ympäristöjä ja tunnelmia säpsähdyttävän ilmeikkäänä. Huippuna on rytmisen intensiivinen pakenemisjakso. Luodessaan oman kielensä romaani samalla luo maailman, jota ei ennestään ollut olemassa. Se on riemukas loistosuoritus".
Juhani Ruotsalo, Uutispäivä Demari

"Älykäs ja lämmin nauru on suomalaisessa proosassa niin harvinaislaatuinen ilmiö, että Rimmisen romaanin nimeäisi mielellään suojelukohteeksi, johon tarttuminen on kielletty kaikilta hampaat irvessä -taiteen puolesta taistelevilta tosikoilta (...). Kertojansa myötä Pussikaljaromaani on tasapainoisesti kaikilta osiltaan nautinnollinen kirja, ilo lukea."
Saara Kesävuori, Aamulehti

"Sumusta pulppuavat mustat autot lunastaa esikoisen asettamat odotukset. Rimmisen omaperäinen ääni kuuluu jälleen."
Eeva Vacklin, Länsiväylä

"Rimmisen runossa on sisään upotettuja merkitysketjuja niin tiheästi, että on oltava kohtalaisessa runonlukukunnossa. Dopingia ei tarvita, mutta harjoitus- ja lukukertojen toisto antavat paremmat valmiudet päästä aivan ydinmehun äärelle."
Juho Siro, Aamulehti

"Rimmisen runojen konstailemattomuuteen sekä erityisesti omaperäiseen ja älykkääseen huumoriin onkin kovin helppo kiintyä."
Riina Ruskeepää, Parnasso 

"Nun liegt ein Buch vor, ein finnisches noch dazu, das ebenso freudig die eigene Sprache knetet, quetscht und würgt."
Tex Rubinowitz im Falter / Wien 35/2007

Pussikaljaromaani

Teos

Pölkky

Teos

Nenäpäivä

Teos

Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja, runokokoelma (Tammi, 2000)
Hämärä luonto. Aamun koista yön tuhmaan lintuun - niiden käyttäytymisestä ja elämästä yleensä, yhdessä Kyösti Salokorven kanssa (Tammi, 2001)
Sumusta pulppuavat mustat autot, runokokoelma (Tammi, 2003)

Finlandia-ehdokkuus, 2004
Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinto, 2004

Pussikaljajoulu

Sitten huomio äkkiä kiinnittyi ikkunaan, se oli ollut jo hyvän tovin auki. Savu ajelehti kolmesta uutterasti käryävästä tupakasta sitä kapeaa avonaista aukkoa kohti ja samaisesta raosta sitten virtasi huoneeseen ulkoilmaa niin kuin siinä olisi käyty jonkinlaista vaihtokauppaa. Ulkona satoi hyvällä tahdolla lumeksi tunnistettavaa suttua, suuria hitaita riekaleita niin kuin halvaantuneita hyönteisiä, ne leijailivat tuulettomassa ilmassa katuvalon ympärillä ja ehkä se hyvä tahto sitten tosiaan jotenkin liittyi siihen lumeen, kun siitä kaikesta katselemisesta tuli niin mielistynyt ja jatkotoimikelpoinen olo.

Henninen käännähti vaivalloisen näköisesti patjalla ja tähdensi ruumisastiansa raunioluonnetta melko kokonaisvaltaisella ähkinällä. Sitten se rupesi katselemaan ympärilleen niin kuin se olisi yhtäkkiä saanut jonkin jumalisen innoituksen ruveta kohtaamaan maailmaa urakkatapaan, ja kysyi sitten jotenkin happovaivaiseen sävyyn: - Millon sä olet viimeks siivonnu täällä?

- Hm, Marsalkka sanoi.

- Tai siis mä vaan tarkotan että täällä on, miten mä sen nyt sanosin, vähän jotenki epähygieeninen atmosfääri.

- Aha, Marsalkka sanoi ja rupesi juomaan pitkää huikkaa kaljasta, se loppui kuitenkin ikään kuin kesken, vähän aikaa kuului kuivaa rahisevaa ääntä kun pullon pohjalle jäänyt vaahto imeytyi suuonkaloon. Outoa kyllä se pullosta virtaava ilma tuntui siltä kuin olisi saanut suuhunsa jotain kiinteää.

- Tai no, Henninen sanoi. Sitten se rusensi tupakan lautaselle joka toimitti patjan vieressä tuhkakupin virkaa, siitä tuli sellainen vaikutelma että sen toimen oli nähnyt joskus ennenkin. – Niin siis ikään ku mä nyt olisin joku perkeleen hygieenikko. Piti nyt vaan sanoa jotain kun tässä nyt niinku ehkä huomasitteki oli vähän semmonen mykkäkoulumainen tunnelma, niin muuten saatana nyt mä tajusin mistä se johtuu. Samperi. Mä puhuin niin vuolaasti että alko tuntua siltä että kohta napsahtaa joku verisuoni päästä. Niin siis mä tarkotin sitä että mä tajusin ettei Lihi oo sanonu varmaan tuntiin mitään.

Se aiheutti sitten sellaisia toimia että piti ryhtyä vääntäytymään asemiin joista näki että mikä sillä Lihillä nyt sitten oli. Se istui siinä pöydän toisella puolella ja hymyili kai jotenkin arvoitukselliseksi arvelemaansa hymyä ja tuijotti pöytälevylle tölväisemäänsä ryvettyneen näköistä joulukuusenlatvaa, jonka se oli iltapäivällä muassaan tuonut. Kun se huomasi että sitä tarkkailtiin, sen hymy muuttui aavistuksenomaisesti pilaantuneen näköiseksi, se oli niin pieni muutos että sitä saattoi varmaan suuremmitta tuskitta sanoa nanotason ilmiöksi.

- Niin joo, se sanoi sitten haaveilevaan sävyyn. – Mä olen tässä vaan niinku ajatellut.

- Gristuksen byssyt, Henninen sanoi.

- Niin ei, sitä mä vaan notta, tai siis, miten tää nyt taas meni tämmöseks. Tarkotin että mulle tuli tässä vaan jotenki tavattoman joulunen olo.

- Ai siis jotenki lämmin ja silleen? Henninen kysyi ja tuki yläruumistaan seinää vasten. Siitä näki että se yritti kyllä kehittää olemiseensa jotain naljakkaa sävyä, mutta samaan aikaan se irvisti hirvittävän kiusaantuneella tavalla.

- Voi kai sen jotenki niinkin sanoa, Lihi sanoi ja tuijotti melko kiinteästi pöytälevyä, josta sinänsä oli varmaan aika vaikea löytää mitään erityisen mieleenpainuvaa. Sitten se yhtäkkiä kumartui tai oikeammin ehkä taittui jonkinlaiseen vatsahaavaisen näköiseen kumaraan ja rupesi kopeloimaan muovipussia, jonka se oli saapuessaan asemoinut pöydänjalan viereen niin kuin joku viinamäkeläinen isäntämies. – Mä meinasin ihan unohtaa, se sanoi. – Mulla on tämmönen myös.

Sitä oli melko tuskallista katsella. Se kiskoi sieltä kassista aika tavallisen valkoisen kynttilän, jonka juureen oli tällätty joku puistattavahko punainen tähtisakarainen kuvio, jonka ilmeisesti oli määrä olennoida jonkinlaista kynttilänjalkaa. Siinä olisi varmaan ollut kyllin kestämistä siinä kapineessakin, mutta varsinainen hengenahdistus seurasi siitä Lihin epäämättömän epäluuloittavasta suhtautumisesta siihen krumeluuriin, se asetteli sen kapineyhdistelmän hellästi pöydälle ja kurottautui noukkimaan Marsalkan savukerasian päältä valkoisen sytyttimen ja sytytti sitten sen kynttilän ja jäi toljottamaan sitä valkeaa sitten jokseenkin haaveellisen näköisenä. Ja kun siihen sitten oli tosiaan vähän työlästä suhtautua siihen sen merkilliseen sieluntilaan, piti yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun ilmiöön, sellaiseksi valikoitui ensinnä se patjalla kohoileva määrä Hennistä, sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta tehnyt mieli kauaa katsella, ja niin siinä sitten kävi että sitä muuta tuli jälleen kerran haeskelleeksi siitä ikkunasta, ja tällä kertaa se jopa jotenkin toimi, kai siinä sitten joku jumala tai muu auktoriteetti oli tullut sellaiseen tulokseen että annetaan sille nyt jotain ajattelemisen aihetta, ja niin ollen siihen keskelle sitä sinänsä aika banaalia lumisadetta tupsahti yhtäkkiä suuri siivekkään näköinen riekale punaista joulupaperia, se leijahteli ja huojahteli ja nytkähteli siinä ilmassa aikansa ja asettui sitten jotenkin hämmästyttävän luontevasti katulampun päälle ja jäi siihen luomaan lämmintä punaista valoa niin kuin jonkinlainen sisustusesine.

Siitä piti sitten tietysti huomauttaa. Henninen kääntyi katsomaan ikkunaan ja lausui jotain joka kuulosti melko likeisesti hmphiltä ja Lihi puolestaan katsoi sitä tyynesti kuin joku ihmisenä vastikään kasvanut ihminen ja sanoi sitten, että mitä mä sanoin. Sen sanomansa päälle se näytti hetken aika ylpeältä. Kun se jotenkin sitten ikään kuin pani hiljaiseksi, piti vähän aikaa raapia päätä ja sitten vähän myös mahaa ja kysyä sitten, vähän niin kuin varmuuden vuoksi: - Niin joo, mitähän sä tosiaan sanoit?

- No, mä ehkä sanoin, tai en mä nyt oikeastaan muista mitä mä sanatarkasti sanoin, no niin, mä siis lähinnä tarkotin että ihan totta tää joulu vetää jotenki jylhäksi. Kyllä tässä on jotain semmosta sanoisinko lämpöä tai jotain.

Siihen Henninen reagoi sitten siten että se kohottausi miltei istuma-asentoon siellä patjalla ja rupesi tekemään selkoa. – Se Marjattako susta nyt on tollasen tunneihmisen tehny? se kysyi. – Tai siis sen mä vaan sanon että mua alkaa pikkuhiljaa jotenki raskauttaa noi sun emootioelkeet. Eihän mulla siis sinällään ole mitään just tunteita vastaan, mä vaan jotenki, en mä tiedä, ehkä mä soisin sun olevan välillä vaan vähän viileempi.

- Rakkauden ihme, Marsalkka sanoi. Sen kun oli päästänyt suustaan, alkoi se lausuma tuntua sitten vähän tarpeettoman pompöösiltä ja siihen piti sitten vähän yskimän päälle jonkinlaista karkeaa katuyskää.

- Joulun ihme, Lihi sanoi siihen ja avasi kaljan. Se joi pitkän pulisevan huikan ja jäi sitten siihen istumaan sen näköisenä kuin se olisi yhtäkkiä ajautunut johonkin perusteettomaan sukupuolisen itsevarmuuden puuskaan. - Oi voi, se sitten sanoi.

- Tai siis vittu, Henninen sanoi. Sen ääni oli yhtäkkiä muuttunut paksuksi niin kuin sen kurkussa olisi mellastanut jokin allergiaperäinen ketjureaktio. – Antakaa mulle äkkiä kalja tai mä rupean vetistelemään tai tulen uskoon tai olen onnellinen sun puolestas tai jotain.

Ja niin siinä sitten taas kävi, että kun Henninen oli saanut kaljansa ja jokaisella oli täten pullo kodikkaasti kourassa, istuttiin vain hiljaa. Kadulla se punaiseksi muuttunut valaisin himersi miltei häpeällisen jouluisaa hohdettaan ja lumihiutaleet lipuivat sen läheisyydessä itsekin kotvaseksi punehtuen, ja sisällä oli kerrankin lämmin ja aika tyynnyttävän hiljaista, siinä oli ikään kuin sellainen nivoutumaton hetki jonka aikana sai olla irti kaikista sellaisista arkiperäisistä ääri- ja ärräpäistä joita nyt elämään tai sellaiseen kai melko lailla mahtuu, ja niin siinä tosiaan taisi päästä käymään että sitä jotenkin tuli kokeneeksi että se kaikki siinä ympärillä sitten ikään kuin ilmensi jotain perheydellistä tai yhteisöllistä rauhaa ja lämpöolemista, jos kohta se no niin tuli sieltä aika nopeasti, vähän sellaiseen sävyyn että no niin, rauhoitutaanpas nyt siellä.

Sitten se kovan onnen ovikello soi.

• 
   Heini Lehväslaiho
• 
   Heini Lehväslaiho
• 
   Heini Lehväslaiho
• 
   Heini Lehväslaiho
• 
   Heini Lehväslaiho

• Lataa korkearesoluutiokuva klikkaamalla kuvaa.
• Kuvaajan nimi mainittava kuvan yhteydessä