Juostu maa
  • Kirjastoluokka 84.2
  • Sidottu
  • 130 x 170 mm
  • 127 sivua
  • Kansi: M-L Muukka
  • ISBN 951-851-025-3
  • LOPPUUNMYYTY

Juostu maa

Ilmestynyt 28.10.2004

loppuunmyyty

Marjo Niemen esikoisteos Juostu maa sijoittuu pieneen teollisuuskylään, jonka läpi Syksy, kymmenvuotias tyttö, juoksee. Jotain on tapahtunut, jokin on toisin.

Toisin oleminen saa Syksyn juoksemaan. Syksy on perheessään ulkopuolinen; hän on äidin ja isän riitojen ja itkun mykkä todistaja. Hän tarkkailee herkeämättä perhettään, kyläyhteisöä ja itseäänkin – ja juoksee. Ei hän tiedä mikä hänet saa juoksemaan, mutta muutakaan hän ei voi. Juoksun rytmissä Syksy kertoo tarinaa itsestään, mummosta, koulusta, yksinäisyydestä. Täytyy olla jotakin mikä rytmittää, muuten tarinoita ei jaksa.

Juostun maan toinen kertoja, Kalevi, on puolestaan yksinäinen entinen juoksija, joka alkaa valmentaa Syksyä.

He molemmat kantavat mukanaan sukupolvien takaista painoa, osattomuutta ja pieleen menneitä ihmiskohtaloita, eikä kumpikaan osaa olla autettavana.

Päivän lopulla totuus selviää, eikä totuudesta selviä yksin.

Juostu maa on runollinen, huikaisevan kaunis romaani yksinäisyydestä, kantamisesta ja kannettavana olemisesta.

Huomaan sen vasta kohdalla. Se istuu puun juurella pää runkoa vasten. Sillä on silmät minussa ja vettä poskilla. Sen kädet on sivuilla jotenkin löysinä. Pysäytän siihen paikkaan. Jalat haluaisivat jatkaa, ne jäävät ruopimaan maata. Katson isää, se on väsynyt. Äitiä ei näy missään. Kun pysäyttää juoksun on hiljaista, metsä jännittää. Se jotenkin ihmettelee minua, tottui jo siihen että juoksen ja nyt kun olen paikallani, metsä tutustuu minuun uudelleen. Pelästyn kun isä räpäyttää silmiä. Hassua sitä pelästyä, se on ihan pieni asia. Se vaan katsoo minua. Pää on kallellaan runkoa vasten, mitä se tossa istuu. Tai ehkä siinä on kuivempi kohta kun puu on ollut sateen tiellä.

– Moi isi.

Isä katsoo minua, räpäyttää taas. Enää en pelästy. Odottaako isi jotain, onkohan sille tulossa taksi. Se on piilossa äitiä täällä, aika pitkän matkaa se nyt ehtikin. Heiluttelen hiukan käsiä, venytän pohjetta. Katson taivaalle tuleeko sadetta. Hyppään ojan yli isän puolelle, jalka melkein lipeää, se on paha. Täytyy näyttää miten hyvin osaan loikata. Täytyy hammasta purren ylittää tuollaiset ojat. En mene lähemmäs, jos se vaikka haluaa olla rauhassa. Jään siihen ojan reunalle seisomaan. Sanoisi nyt jotain. Mitä se haluaa, minä voin nostaa sen ylös, voin olla seurana kotimatkalla, voin vaikka lähteä.

– Haluuksää men kottii? Autanks?

Isä katsoi siihen suuntaan mistä minä loikkasin. Nyt se kääntää katseen minuun. Sillä on silmien paikalla kaksi naulaa.

SULJE

"Aistivoimainen esikoinen. (...) Lopussa teos kasvaa huikean kauniiksi itseensä pettyneen iäkkään miehen ja sulkeutuneen tytön kohtaamiseksi, jonka aikana kumpikin joutuu myöntämään oman, sukupolvien yli kurkottavan tarvitsevuutensa."
Saara Kesävuori, Aamulehti 28.9.04

"Ryntäilevä, lähes runollinen syntaksin poljento kuljettaa havaintoja, joiden sanallistaja on tarkkaa tarkempi. Vain näin kirjoitettu romaani kestää toisen lukukerran."
Mervi Kantokorpi, Helsingin Sanomat 21.10.04

"Marjo Niemen esikoisromaani Juostu maa on kaunis pieni kirja, eikä mitenkään vähättelevässä mielessä. Se on rakenteeltaan ja teemaltaan ehjä pienoisromaani, jollaisen haluaisi itsekin osata kirjoittaa. (...) Esikoisteoksen perusteella Marjo Niemen toinen teos on ehdottomasti odottamisen arvoinen."
Terhi Rannela, Kirjo 1/05