Ketunpesä
  • Kirjastoluokka 84.2
  • Sidottu
  • 140 x 212 mm
  • Noin 514 sivua
  • Kansi: Ilona Ilottu
  • ISBN 951-851-043-1
  • LOPPUUNMYYTY

Ketunpesä

Ilmestynyt 23.8.2005

loppuunmyyty

Raija Orasen Maan aamu -sarja nousi lukijoiden suursuosikiksi.

Ketunpesä muodostaa itsenäisenä romaanina jatkon tuolle väkevälle sarjalle. Se on huima ja värikylläinen kertomus Suomen kohtalonhetkistä sotien jälkeen, kiihkeistä vuosista 1944–1948, jolloin Helsinki kuhisi ulkomaisia lehtimiehiä ja vakoojia. Se kertoo myös siitä, miten Suomi selvisi ja miten päättäjät juonittelujenkin keskellä onnistuivat tekemään oikeita ratkaisuja.

Tarinan keskiössä on Gustav Malmin tyttärentytär Ani, joka rakastuu saksalaiseen upseeriin ja haluaisi seurata tätä Saksaan uskoessaan, että Neuvostoliitto on miehittämässä Suomea. Anin matka kuitenkin keskeytyy ja hän päätyy kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon sihteeriksi. Taitavasti Raija Oranen kutoo yhteen Suomen historian ja kahden erilaisen ideologian omaavan ihmisen tarinan ja rakkaudet.

Yrjö Leino on pyyhitty pois Suomen historiasta, mutta hänellä oli ratkaiseva vaikutus siihen, ettei Suomesta tullut kansandemokratiaa.

Tapaamme kirjassa myös muita Maan aamu -sarjasta tuttuja henkilöitä. Henrik Gäddvik pääsee sotansa loppuun. Sinnikkäistä yrityksistään huolimatta hän ei kuitenkaan mahda mitään sille, että sotarikollisia tehdään niistäkin jotka eivät sellaisia olleet.

Gustav Malm huseeraa kartanon nautinnoille ahneena patruunana – entistä kovaäänisempänä ja mahakkaampana vain.

Erik Gäddvik jatkaa poliittisella urallaan sosiaalidemokraattisena kansanedustajana ja joutuu luovimaan aseveljien ja kommunistisympatisoijien välillä.

Kirjassa eletään uuden sodan pelon alla, mutta siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, rakkaus ja intohimo leimuavat tavallistakin kiihkeämmin. Kaikkein vaikeinta isän tytölle, Anille, on kuitenkin irtaantuminen omasta isästä, Arvid Malvinista.

Leino muisti pakoreissunsa kuin katkelmina elokuvista, nähden välillä itsensä sivusta, kameran takaa, ja välillä itse kamerana; selkeimpiä olivat odotuksen ja pelon hetket, kun vain seisoi painautuneena seinää tai puunrunkoa vasten ja odotti tai joutui istumaan sellissä tekemättä mitään. Silloin kuva oli melkein kuin kiikarilla katsoisi, näköala rajattu, oma keho havaittavissa näkökentän reunoilla, tajunta kuin hiukan ruumiin ulkopuolella.

Ne olivat tunteettomuuden hetkiä. Kun sen sijaan jotain tapahtui todella, muistikuvat räpsähtelivät sikin sokin näkyville, ja vaikka järki tiesi ne järjestää ja kertoa ajan kulun mukaan, muistot olivat pelkkiä vaikutelmia. Vuosien mittaan niitä tietysti rapisi pois, vain vahvimmat jäivät, ne tärkeimmät.

Yhä useammin, varsinkin unen rajalla, hän oli olevinaan vielä lapsi, vaikka ei suin surminkaan olisi halunnut sitä aikaa takaisin. Oli paljon mielikuvia, joiden hän olisi toivonut huuhtoutuvan viemäriin, mutta vielä mitä, ilkeimmät olivat kiinni kuin takiaiset lehmän villavissa häntäkarvoissa. Niiden tuottamaa kipua vuodet eivät lieventäneet, eivät enää, pikemminkin tuntui kuin suru olisi käynyt päivä päivältä kirkkaammaksi ja ilo haipunut Hesperian puiston syystuuliin.

Tuska on kestävämpää ainesta kuin nautinto, sen hän oli oppinut elämänsä aikana.

SULJE

Orasen vahvuutena voidaan pitää vankan poliittisen taustan rakentamista. Hän on lukenut tarkkaan lähteensä, joskus ehkä liiankin tarkkaan. Lajityypiltään Ketunpesä on kuitenkin viihteellinen lukuromaani. Intohimot ja tunteet jylläävät, ja ihmiset juhlivat kuin viimeistä päivää.
Leena Tuomela, Ilkka, 9.10.2005

Oranen on (...) varsin taitava juonen punoja. Hengästyttävän runsas henkilögalleriakin pysyy kasassa, ja hahmoista piirtyy jopa uskottavia, kokonaisia ihmisiä. Parasta on Orasen laaja poliittisen historian tuntemus. Fiktiota lukee kuin faktaa, jota kirja suurelta osin on: se sisältää paljon todellista ja vaiettuakin tietoa sotien jälkeisten vuosien dramaattisista vaiheista. Kieli on sellaista kuin käsikirjoittajalta sopii odottaakin: helppoa ja konstailematonta.
Taru Paavoseppä, Kainuun Sanomat, 28.12.2005

Raija Oranen osaa siirtää historialliset tapahtumat romaanien sivulle hienovaraisesti ja uskottavasti.
Leena-Maija Tuominen, Eläkkeensaaja (8/2005)

Ja merkittävää on se, että tässä ei pelata pelkällä fiktiolla, vaan kirjalijan vapaudella kirjoitetulla "dramatisoidulla todella". Monelta osin voi puhua historiallisista tulkinnoista erittäin luettavalla tavalla. (...) Tämä on sellaista historiankirjoitusta, johon pystyy vain erinomainen kaunokirjailija.
Jarmo Tuominen, Valkeakosken Sanomat, 26.9.05

Oranen kirjoittaa vapautuneesti ja polveillen sotien jälkeisestä Suomesta ja Helsingistä, missä poliittiset, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset juonittelut punoutuvat vyyhdeksi.
Anssi Lehtimäki, Pohjalainen, 27.8.05

Oranen pyörittää laajaa henkilögalleriaa näppärästi ja saa vuosien 1944-48 tapahtumiin inhimillistä ulottuvuutta. Asekätkentä, sotasyyllisyys, epämääräiset palauttamiset Neuvostoliittoon, Pariisin rauhanneuvottelut ja YYA-sopimuksen laadinta saavat omat, kaikin puolin kiinnostavat käsittelynsä. (...) Aika moneen, mutta kiehtovaan solmuun Oranen on kietonut historian langat.
Otto Lappalainen, Salon Seudun Sanomat, 24.8.05

Voimakkaiden tunteiden vellomisella Oranen säveltää moniäänisen sinfonian, jossa yksilöiden soolot tekevät oikeutta suurten massojen äänille ja liikkeille.
Jari Olavi Hiltunen, Satakunnan Kansa, 21.8.05

Oranen kietoo taitavasti yhteen Suomen historian ja kahden erilaisen ideologian omaavan ihmisen tarinan ja rakkaudet.
Margit Arvonen, Iltalehti, 24.8.05

MUUTA TUOTANTOA