Minä, Laura ja Cary Grant
  • Kirjastoluokka 84.2
  • Sidottu, suojapaperi
  • 130 x 207 mm
  • 149 sivua
  • Kansi: Janne Uotila
  • ISBN 951-851-082-2
  • LOPPUUNMYYTY

Minä, Laura ja Cary Grant

Ilmestynyt 31.3.2006

loppuunmyyty

J. P. Pulkkisen toinen kirja novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grant kertoo ihmisistä, jotka yrittävät päästä osille kuuluisuudesta. 

Se kertoo fiksaajista, jotka tekevät tähtien elämästä julkisuuskelpoista. Se kertoo ammattilaisista, jotka muuttuvat amatööreiksi, kun maine tulee kosketusetäisyydelle.

Kuuluisuus on aineetonta, mutta jättää pitkän varjon. Kuuluisuus on kollektiivinen aavejäsen.

Jokaisella meistä on käsitys kuuluisuudesta, ja oman peilinsä edessä on jokainen oman elämänsä sankari. Halu hipaista jotakin historiallista, olla osallisena jostakin arkea suuremmasta, punaa jokaisen novellin henkilöitä. Mikä on minun paikkani maailmassa, kuuluu novellikokoelman kysymys. Onko minun elämälläni merkitystä?

Pulkkinen tarkastelee yksityisyyden ja julkisuuden rajaa. Miten toisilla julkisuus on suurinta yksityisyyttä, toisille taas suhde yksittäiseen julkiseen ihmiseen on metafora suhteesta koko maailmaan.

Minä, Laura ja Cary Grant kertoo uskosta toiseen todellisuuteen, ja uskottomuudesta tässä todellisuudessa. Kuuluisuus ? ei se koskaan tunnu samalta kuin fantasia siitä.

”Suuri kirjailija maistui yrttivodkalle, sen alla makeammalle ja aivan pohjalta jollekin happamalle, ehkä vain vanhenevalle miehelle.”

Kun Vargas astui sisään kahvilan ovesta, aurinko osui lasipintoihin niin häikäisevästi, ettei väreille tuntunut olevan tilaa. Vanha mies oli terävä silmistä housunprässeihin. Vaikutelmaa pehmensi olkapäille levitetty vikunjan villasta valmistettu päällystakki, jonka herra Vargas ripusti puupylvään messinkikoukkuun ennen kuin istuutui salin laidalle. 

Katse pyyhkäisi vaistomaisesti ohi yksinäisten ja ryhmien, noppien ja moukkien, turistien ja paikallisten, pysähtyi peiliin ja alkoi tutkia herra Vargasia.

Korkealta Café Tortonin katosta roikkui ketjuissa valkoisia lamppuja, joiden valo heijastui kaksimetriseen peiliin herra Vargasin takana, hänen selkänsä näytti ikuistetulta peilin kuluneeseen pintaan. 

Samantekevää katsoiko miestä vai hänen heijastustaan, näkymä oli sama: tuolilla istui ryhdikäs, eleetön hahmo, jonka vähäisissä liikkeissä oli suloa ja eleganssia. Hän sopi kahvilaan, niin se oli.

Oli syksyinen iltapäivä maaliskuulla. Herra Vargas sytytti savukkeen, nojautui ainoan kyynärpäänsä varaan ja katsoi eteensä, ei ketään tai mitään erityisesti vaan niin että katseessa saattoi aavistaa hänen menneisyytensä painon.

SULJE

"Tästä eivät novellit paljon parane! Toimittaja J.P Pulkkisen hymyilyttävissä tarinoissa jussit ja stiinat kohtaavat kuuluisuuksia."
Kirsti Kuikka, Anna 21/2006

"Pitkän linjan toimittajan selväkieliset novellit aukeavat nautittavan vaivattomasti. Monipuoliset kielikuvat toimivat ilman kömmähdyksiä. - - Sujuvan pintatason alla puhuttelevat jopa ravistelevalla otteella sanomat kestävien perhearvojen ja vuosikymmenien mittaisen rakkauden puolesta."
Jari Olavi Hiltunen, Parnasso 3/2006

"Pulkkinen osaa yllättää. Vakavaa musiikkia kuvaa viiltävän terävästi ja hyvällä huumorilla suomalaisten oopperalaulajien törmäilyä Pariisissa. Se hersyy tilannekomiikkaa ihmissuhdesolkuja käännellessään.(...)MinäLaura ja Cary Grantvahvistaa esikoisromaanin Ohi kiitävä enkeli luomaa kuvaa visuaalisesta sanankäyttäjästä."
Riitta Kurkijärvi, Aamulehti 19.8.2006