Ammattina vankikarkuri
  • Kirjastoluokka 99.1
  • Nidottu, kartonkiliepeet
  • 130 x 190 mm
  • 256 sivua
  • Graafinen suunnittelu Timo Ketola
  • Ilmestyi helmikuussa 2009
  • 978-951-851-195-6

Ammattina vankikarkuri

Ilmestynyt 18.2.2009

loppuunmyyty

31. toukokuuta vuonna 1977, heti suvivirren vaiettua yhdeksäsluokkalainen
Jan Stefan sai vieraita juhlasaliin: kaksi
konstaapelia talutti pojan mustaanmaijaan. Otettiin pitkän
taipaleen alkuaskeleet.
Ensimmäisen vankilatuomionsa Jan Jalutsi, aiemmalta
nimeltään Jan Stefan Moilanen, sai 24-vuotiaana, ja sulki
rautaoven lopullisesti vasta 40-vuotispäivänsä kynnyksellä.
Hän tutustui käytännössä jokaiseen suomalaiseen vankilaan
ja lukuisiin ruotsalaisiin – ja karkasi melkein kaikista.
Media nimesi hänet Pohjoismaiden tunnetuimmaksi vankikarkuriksi
ja vaarallisimmaksi mieheksi. Pahoinpitelyihin
saati henkirikoksiin hän ei kuitenkaan koskaan syyllistynyt.
Ammattina vankikarkuri on kertomus älykkään ja vilkkaan
lapsen epäonnisesta tiestä kalterikuninkaaksi. Omaelämäkerta
avaa näkymän piikkilanka-aidan ja tiilenpäiden
eristämään todellisuuteen nyky-Suomessa. Elämään, jonka
musertavassa eristyneisyydessä paon suunnittelu tarjoaa
haasteen ja selviytymiskeinon luhistumista vastaan.
Huikeat tarinat lakanoista punotuista köysistä ja laverinpohjalaudoista
kyhätyistä tikkaista ovat kuin vanhoista filmeistä,
mutta kovin iloista ei vankikarkurin elämä ollut.
Vapauden
huuma muuttui nopeasti ulkopuolisuudeksi, kun
sinistä valoa vilkkuvat autot ja ohimolle painettu reikärauta
tukkivat tien normaalielämään.

Kiipesin ensimmäisenä ikkunalaudalle ja jäin roikkumaan
kaltereihin odottamaan Jorea. Kun Jore tuli ikkunalaudalle
kaltereiden välistä, hän katsoi alas asfalttipihalle, jonne
oli matkaa viitisen metriä. Jore sanoi, ettei hän hyppää
alas, siinä katkeaisi jalka. Hän kiipesi takaisin sisälle hakemaan
lakanoita, jotka sitoi kiinni sänkyyn. Näin pääsimme
laskeutumaan alas perinteisellä tavalla, lakanoita
pitkin. Juoksimme nopeasti verkkoaidalle ja kiipesimme
sen yli. Etenimme pari-kolmesataa metriä, sitten oli jo
pakko pysähtyä. Koko päivän kestänyt jännitys ja uurastus
kalterin kimpussa olivat vieneet voimat niin, että väsytti jo
valmiiksi. Juoksukuntommekaan ei ollut mitenkään huippuluokkaa.
Kohta oli kuitenkin jo pakko jatkaa juoksua,
koska vankilan siluetti näkyi vielä selvästi takanamme.
Välillä juoksimme, välillä kävelimme suurta peltoa pitkin
ja tulimme kohta Parolan varuskunnan alueelle. Edessämme
oli verkkoaita, jonka päällä oli piikkilankaa. Kiipesimme
aidan yli ja revimme samalla piikkilangassa vaatteemme
ja kätemme aika pahasti rikki. Kävelimme kahden verkkoaidan
välissä hetken, kunnes huomasimme edessäpäin
koirankopin. Muistimme olevamme armeijan alueella, ja
vartiokoirien lähettyvillä on yleensä vartiomiehiäkin. Meille
tuli kiire poistua paikalta. Kiipesimme nopeasti toisenkin
aidan yli ja juoksimme metsään, missä harhailimme vähän
aikaa sinne tänne. Onneksi Jorella oli kuitenkin suhteellisen
hyvä suuntavaisto. Löysimme melko pian auton, joka oli
jätetty meitä varten juuri sinne, minne olin ”pimeässä” kirjeessäni
pyytänyt erästä ystävää sen jättämäänkin.
”Sinne jäi kasettinauhuri soimaan Vangin laulua”, nauroin
Jorelle.

SULJE