Luonto pakastimessa
  • LUOKITUS 84.2
  • NIDOTTU, LIEPEELLINEN
  • 125 × 190 MM
  • 277 sivua
  • Kansi: Camilla Pentti
  • ISBN 978-951-851-357-8

Luonto pakastimessa

Ilmestynyt 7.3.2011

OSTAprinted bookebookaudio

Ikävä mies, kerta kaikkiaan. Pandantappaja!
Mutta entä jos hän oli oikeassa?

Essee ja sen sukulainen, pamfletti, ovat tekstityyppejä, joiden yleisesti ajatellaan pyrkivän jonkinlaiseen muutokseen. On vain harvoja kirjailijoita, jotka ovat onnistuneet yhdistämään aatteet ja kaunokirjallisuuden. He taas ovat  poikkeuksellisesti jotenkin surullisia kirjoittajia, sellaisia kuin Pablo Neruda, jonka runot ylistävät ensin kauneutta ja surevat sitten kauniin maailman kauheuksia. Ne eivät julista vihaisena vallankumousta, eivät oikeasti, eivät lopulta, vaan toteavat, että kaikki rikokset on nähty ja niistä pidetään kirjaa, ne kerrotaan eteenpäin, painetaan paperille ja muistetaan. Ne käsittelevät enemmän tunteita kuin tietoa.

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa käsittelee mielipiteitä ja tunteita. Tunteet ovat sotkuisia ja usein piinaavia, ja siksi kai toiveikkaasti teeskennellään, että ne kuuluvat yksityisen piiriin, kun taas järki kuuluu yhteiskuntaan. Julkisuudessa tunteet sysätään naistenlehtiin, mutta kun puhe tulee isoista asioista, rajataan puhe tilastoihin, lakiin tai lasten parhaaseen – näin tehdään vaikka oikeasti sisällä kiehuisi niin, ettei uni yöllä tule.

Näissä suorasukaisissa ja aseistariisuvissa teksteissä Anu Silfverberg uskaltaa sanoa jotain, minkä kanssa on elettävä ja koettaa lähestyä aiheitaan kuin eräänlaisia pisteitä kartalla. Pisteet ovat valikoituneet arkisen prosessin kautta. Silfverberg kirjoittaa siitä, mikä miellyttää tai ei miellytä. Joskus ajatus alkaa pienestä ja paisuukin valtavaksi, vähän niin kuin Bengtskärin majakka veneellä lähestyttäessä näyttää ensin suloiselta tikulta ja on lopulta pelottavahko, kaiken ylle kohoava toteemi. Pisteet, joita hän lähestyy, ovat ihmisenä olemisen pisteitä: liikettä kohti toisia eläimiä ja ihmisiä, sukupuolta, kansallisuutta tai toisten ihmisten jumalia.

Kesällä 2009 BBC:n luontoasiantuntija Chris Packham aiheutti mediamyrskyn sanomalla ääneen ikävän ajatuksen: pandakarhun pitäisi antaa kuolla su kupuu ttoon. Niin juuri: pandan, sen mustavalkoisen ja  pörröisen, hiljaisen ja hengenvaarallisen karvapalleron, yhteisen  eläinrakkautemme ja kaiken kauniin symbolin. Tietysti Packhamin   kommenttia kritisoivat suureen ääneen sekä eläintarhojen ystävät että  niitä vastustavat luonnonsuojelujärjestöt. Ikävä mies, kerta kaikkiaan.
Pandantappaja! Mutta entä jos hän oli oikeassa?

Packhamin mukaan typeriä summia rahaa kulutetaan karhujen ylläpitämiseen vankeudessa, lähinnä siksi, että panda on noussut jonkinlaiseksi herttaisen mutta mykän luonnon symboliksi. Pandalla riittää yleisöä. Jos se kuolisi, meille tulisi paha mieli ja joku saattaisi huolestua ja tulla jopa ajatelleeksi, että olemme tehneet jotakin väärää.

Sitä paitsi Chris Packham ei sanonut, että pandat tulisi tappaa . Hän sanoi, että niiden tulisi antaa kuolla. Emme me suojele pandaa sukupuutolta, me
olemme jo tappaneet sen sukupuuttoon, hänen viestinsä kuului. Kaikki mitä teemme, on tekohengitystä, pelkkää ohuen ja säröilevän pinnan kiillotusta. Eläintarhat ovat erikoisia laitoksia. Koko villieläimen käsitehän pitää sisällään ajatuksen, että eläin on... no, villi. Vankeutta taas perustellaan sillä, että muuten monet lajit kuolisivat. Tämä on kuitenkin marginaalista. Suurin osa vankeudessa elävissä eläimistä on vankeja ihmisen parhaaksi, ei omakseen. Toinen argumentti on, että ilman eläintarhoja ihmiset ”eivät tuntisi eläimiä”. Mutta onko eläinten tunteminen jokin itseisarvo, ja jos, kenelle? Pitääkö eläimiä tuntea hinnalla millä hyvänsä? Niille itselleen lienee on se ja sama, tiedänkö vaikkapa minä miltä ne näyttävät. Se on asia jolla on merkitystä vain katsojalle itselleen.

Sitä paitsi, jos on niin tärkeää, että ne eivät kuole, on erikoista, että samalla on tehty lähes kaikki sen eteen että ne kuolisivat.

SULJE

"Tätä voi varauksetta suositella. Vai voisikohan Anu Silfverbergin (s. 1974) tuoreen tekstikokoelman lukemista jopa yleisesti vaatia? (...) Tekstikokoelman kohdalla tuntuu läpäisevästi siltä, että tässä on tekijällä hallussaan meitä muita enemmän tietoa maailmasta. Onneksi hän haluaa jakaa tietonsa, ja vieläpä esseisteille ominaisesta käsitekikkailusta vapaalla selkeällä lauseella. (...) Luonto pakastimessa on teos, jota lukiessaan kokee vastustamatonta halua hakata nyrkillä pöytään - ihan vain nautinnollista kokonaiskokemusta ilmentääkseen."
Raisa Mattila, Helsingin Sanomat 3.4.2011

"Silfverbergin ansiona on tarttua suoraviivaisesti niin sanottuun vastapuolen logiikkaan ja purkaa se niihin järjenvastaisuuksiin, joista kansallisuho, poliittinen mitäänsanomattomuus sekä etniset ja seksuaaliset ennakkoluulot lopulta rakentuvat. (...) Luonto pakastimessa ei olekaan loistava kirja vain siksi, että Silfverberg tietää miten kirjoittaa. Silfverberg tietää ennen kaikkea mistä kirjoittaa. (...) Silfverbergin keskustelukumppanikseen valitsemat poliitikot, kirjailijat, ateistit ja uskonmiehet, uutiset ja mainokset kertovat kirjailijan rikkaasta psykologisesta älystä ja kyvystä katsoa normaalin läpi suoraan taustalla leviävään rumuuteen. Tämä jos mikä on kaunista."
Tapani Möttönen, Voima 6/2011"

Luonto pakastimessa ei ole mikään kesy teos. (...) harvinaisen selkeästi kirjoitetuissa teksteissä Silfverberg ei jätä kantaansa hämäräksi. Esimerkiksi lihan tehotuotannosta hän piirtää kuvan, joka saa broilerinkoiven juuttumaan kurkkuun. (...) Silfverberg ei pidä kirjoituksiaan esseinä, mutta myöntää niiden olevan 'esseehköjä'. Siinä mielessä kirjoituksen täyttävät esseen tunnusmerkit, että ne saavat lukijan tarkastelemaan ja tarkistamaan omaa ajatusmaailmaansa."
Irmeli Salo, M&M 8/2011