Nyt sen voi jo kertoa
  • Luo kitus 99.1
  • Sidottu , suo japape ri
  • 140 × 210 mm
  • 288 si vua
  • Graafinen suunnittelu ti mo ketol a
  • ISBN 978-951-851-193-2
  • Ilmestyi maaliskuussa 2011

Nyt sen voi jo kertoa

Ilmestynyt 22.3.2011

OSTAprinted book

Jazzpianisti Iiro Rantala syntyi armon vuonna 1970. Siitä kiitos.

Ja nyt kansainvälisesti kuuluisin jazzmuusikkomme on kirjoittanut musiikillisen elämäkertansa. Mistä kaikki alkoi ja miten kaikki oikein meni. Ja kenen on syy. Nyt sen voi jo kertoa. Isä Taunolla oli Maunulassa pyöräliike Urheilu-Rantala. Samassa liikkeessä työskenteli myös Iiron äiti. Isä vei pyöriä korjaajalle ja tykkäsi suhata ympäri kaupunkia. Sama pätee itse asiassa Iiron musiikkiin: yhteen tyyliin ei jäädä lorvimaan. Myös itse kirja etenee letkeästi Cantores minoresista ja kolmannen luokan musiikkiluokasta New Yorkin savuisille jazzklubeille. Ohjeista nuorelle taiteilijalle Iironin pianokoulun kautta koukaten kansainväliseen menestykseen. Oulunkylän Pop & jazz -opistosta ja Sibelius-Akatemiasta viinaan, läskiin ja kiirefriikkiyteen. Unohtamatta listaa siitä mitkä levyt ainakin pitää kuunnella ennen kuolemaansa ja taiteilijaelämän syväluotaavaa kuvausta.

Kovaa on mennyt.

Nyt sen voi jo kertoa on ihan älyttömän hauska ja hyvä kirja ja täysin ainutlaatuinen elämäkertojen ja taiteilijakirjojen joukossa. Aidosti Iiron näköinen, rehellinen, moneen suuntaan aukeava ja paljon informaation täyteinen.

Seuraava askel koulussa oli se, että istuin välitunnit sisällä ja soitin pianoa. Sitten aloin saada erilaisia säestystehtäviä koulun juhlissa ja aamun avauksissa. Musiikki tuli salakavalasti osaksi elämäni jokaista sosiaalista
tilannetta. Koulussa soitin pianoa, kotona soitin pianoa, kun menimme kylään soitin pianoa. Kun juttelin aikuisten kanssa, he kyselivät aina ensiksi soittamisestani. Kuorovuosinani kyseltiin tietenkin Canttiksen kuulumisia. Nopeasti
ja luontevasti kävi niin että minä ja musiikki hitsauduimme täysin yhteen. Minne tahansa meninkin musiikki seurasi minua. Kukaan ei minua koskaan pakottanut mihinkään. Jatkoin soittamista ja laulamista koska se tuntui mukavalta
ja luontevalta. Fazerin pystypiano saapui kotiimme kun olin 10-vuoden ikäinen. Se oli iso hankinta. Soitin jo tuolloin klassista ja kevyttä sekaisin. Nuottitelineellä saattoi olla Mozartin sonaatteja tai Toivelaulukirja. Myös monet suomalaiset kansanlaulut kiehtoivat minua. Ajattelin että olisi kiehtovaa päästä kehittämään perinnettä ja lisätä kansanmusiikkiin neljäs sointu. Se olisi radikaalia. Pianonsoittoni ei miellyttänyt kaikkia. Alakertaan muutti uusi perhe. Autonkorjaaja oli varsinainen kulttuurin suurkuluttaja. Hän alkoi aina hakata pattereita kun koskin pianoon. Seuraavaksi tämä mesenaatti kutsui poliisit ovelle. Pari kertaa partio tuli Haagasta asti kilkuttamaan ovikelloa, kun harjoittelin pianoläksyjä koulun jälkeen. Illalla tai yöllä en soittanut koskaan. Sehän oli järjestyssäännöissä kielletty. Oli jokseenkin outoa joutua selittämään kahdelle poliisille, että minä vaan tässä vähän skaaloja soitin. Impressaario jatkoi kiusaamistaan. Hän hakkasi pattereita joka aamu herättäen koko perheemme. Hän sai varmaan suurta tyydytystä siitä. Se saattoi hyvinkin olla ainut tyydytys mitä hänen kohdalleen elämässä osui. Kerran alakerran arkkiatri kävi kimppuuni rapussa ja repi paitani riekaleiksi.

SULJE