Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
  • Luokitus 84.2
  • Nidottu , karton kikansi
  • 110 × 178 mm
  • 288 si vua
  • Graafinen suunnittelu Timo Ketola
  • ISBN 978-951-851-369-1

Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita

Ilmestynyt 7.2.2011

OSTAprinted book

Mitä, Suomessako muka ei ole vampyyreja? Niitähän on tunnetusti vain Transylvanian vuoristossa ja Yhdysvaltain eteläosissa, mutta hyvin niitä mahtuisi piileksimään myös Suomen pimeisiin kuusimetsiin. Vampyyri on myös surullinen, yksinäinen hahmo – mikä vetoaisi suomalaisiin paremmin kuin pimeässä viihtyvä, päivät nukkuva tyyppi, jolla on ongelmia hampaistonsa kanssa?

Ainakin vampyyritarinoita täällä osataan kirjoittaa. Sen todistavat Verenhimo-kirjan novellistit, jotka ottavat perinteisen hahmon ja istuttavat sen suomalaiseen maaperään tyylikkäästi ja pelottavasti. Verenhimo päivittää vampyyrimyytin monella eri tavalla: vampyyrit hallitsevat ihmisiä iilimatojen avulla, ottavat osaa seuroihin, ovat kansainvälisten lääketehtaiden koekaniineja, vaanivat ihmisiä sairaalan käytävillä. Mutta lopulta vampyyrikin ottaa ilon irti perinteisestä perjantaipullosta. Monet tarinat ottavat vauhtia myös historiasta – kuka tiesi, millaisia salaisuuksia piilee esimerkiksi Ulrika Eleonoran kirkon rakentamisessa...

Verenhimo-teoksen kirjoittajat ovat uuden polven science fiction-, fantasia- ja jännärikirjoittajia, joilla on veri hallussaan. Kirjassa on mukana myös arkistojen aarteita, Mika Waltarin novelli ”Muumio”, Harry Etelän ”Vampyyrin orja”, joka todistaa, että Suomessa osattiin vampyyrierotiikka jo 1930-luvulla, sekä Leo Anttilan ”Kohtalo”, joka ilmestyi alun perin Tulenkantajien albumissa vuonna 1925 ja on täynnä mondeenia dekadenssia.

Tukkilaisten kämpät olivat vähän sivussa kylältä,
lähellä tanssilavaa. Oli varmasti ajateltu,
että siellä heistä olisi vähemmän haittaa.
Anni ja Maija katselivat varvistellen puskien
takaa. Heti ei sopinut mennä pihaan. Osa väestä oli
varmasti jo mennyt nukkumaan, mutta muutamat
loikoilivat heinikossa, laulelivat ja polttivat
paperossia.
Yhdessä ikkunassa istui mies kirjoituspöydän
ääressä. Heti kun Anni vilkaisi miestä, tämä nosti
katseensa papereista ja tuijotti suoraan häneen.
Se oli uittotyömaan kymppi, hiljainen ja kalpea
mies. Kylillä kaikki tiesivät, että hän kävi ulkona
tuskin lainkaan. Sen sijaan hän teetti asiansa
muilla, juoksutti pikkupoikia asemalla ja kaupassa.
Kaiken aikaa hän ahersi pienessä toimistossaan
ja pysyi kalpeana koko kesän, kun uittoporukka
parkkiintui ensin punakaksi ja sitten aina vain
ruskeammaksi.
Sari Peltoniemen novellista ”Seurat”


Ykkönen kohotti katseensa Ahoseen. Sen
silmissä näkyi tuoreen veren kaiku, biologinen
tarve saada lisää ja lisää elämää tuovaa verta. Se oli
joskus ollut keski-ikäinen, pienikokoinen tanskalaismies,
ehkä virkamies. Sen Ahonen oli päätellyt
tavasta, miten mies suhtautui häneen, kun oli
havainnut paremmakseen: nöyristellen, liehitellen,
aina palkintoa kaivaten…
Nyt se tunnisti Ahosen, painautui kyyryyn, murahti
varoittavasti.
Ahonen astui sen eteen ja hymyili haastavasti.
Ahosen katse ei väistynyt. Niille ei pitänyt kääntää
selkäänsä, sen ne tulkitsivat heikkoudeksi.
Jossakin sen takana pimeydessä kahahti. Sen
toveritkin olivat paikalla, vainusivat ilmaa, tutkivat
oliko kyseessä uhka vai saalis.
Ykkönen tuli pää kenossa lähemmäs, köyristi
selkäänsä ja heittäytyi Ahosen jalkoihin. Se alkoi
hinkata itseään pohjetta vasten, uikutti ja ojenteli
verisiä käsiään. Sen sormet kouristuivat Ahosen
käsivarsiin kiinni.
− Ruuu-oooo-kaaaa, se mumisi. Se oli yksi niitä
harvoja suomenkielisiä sanoja, joita se oli oppinut.
Anne Leinosen novellista ”Surma tuli jään yli”

SULJE