Oneiron
  • LUOKITUS 84.2
  • SIDOTTU, SUOJAPAPERI
  • 140 x 210 mm
  • 400 sivua
  • Ulkoasu Jussi Karjalainen
  • Kannen kuva Aki-Pekka Sinikoski
  • ISBN 978-951-851-544-2

Laura Lindstedt

Oneiron

Ilmestynyt 12.8.2015

OSTAprinted book

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

Lindstedtin odotettu toinen romaani leikkii eri lajeilla esseestä luentoon ja sadusta näytelmään, runoutta unohtamatta. Teksti kuljettaa lukijaansa milloin humoristisesti, milloin raivoisasti kohti viimeisiä sivuja – kohti kuoleman vääjäämättömyyden aina yhtä käsittämätöntä ajatusta.

»Täällä tuonpuoleisessa hiljaisuuksien kestoa oli joka tapauksessa mahdotonta mitata. Minuutti vai vuosi, mistä sen tiesi. Kun mikään ympärillä oleva ei muuttunut, kun aurinko ei noussut eikä laskenut, kun mikään sisällä oleva ei elämöinyt, kun sydän ei lyönyt rytmiä eivätkä hengenvedot kohotelleet rintakehää, mitä ajalla olisi tehnyt, ei sitä ollut, se oli pelkkä sana. Nälästä muriseva vatsa on kello. Pulssi on kello. Kipu on kello. Nyt kaikki oli poissa, kaikki paitsi sanat. Keskustelu, olipa se kuinka kömpelöä hyvänsä, kuinka suurilla väärinymmärryksillä kuormitettua tahansa, kuljetti aikaa, hoivasi heitä, piti heitä jollain käsittämättömällä tavalla ihmisinä. Puhuminen, jaarittelu, jopa riitely: kyse ei ollut ajanvietteestä. Sanat tarjosivat heille turvallisia ketjuja, kellukkeita, syitä ja seurauksia, ei tosin enää eilisiä eikä huomisia, niistä oli tullut merkityksettömiä ilmaisuja, mutta jatkumoita, jatkumoita yhtä kaikki, niitä puhe tuotti. Muistojen ikivehreitä lehtoja, joista saattoi ammentaa paitsi menneen tuntua myös tulevaisuuden odotusta. Ja jos joku ei pysynyt kärryillä, hänelle jäivät sentään melodiat: Shlomithin matala ja hieman käheä puhe, Ulriken kirkas ja terävä ääni, Polinan nariseva nasaali, Ninan pehmeä, aavistuksen lapsekas lausunta ja Maimunan intoutuva, ryöpsähtävä ja nopeasti sammuva energia.

SULJE