Hiekankantajat
  • LUOKITUS 84.2
  • SIDOTTU, SUOJAPAPERI, 130 × 207 MM 
  • 240 SIVUA 
  • ULKOASU ELINA WARSTA
  • ISBN 978-951-851-738-5

Hiekankantajat

Ilmestynyt 15.2.2017

OSTAprinted book

Alussa on, kuten aina on, unelma: talo saaristossa, kaukana kaupungista, elävä satu meren keskellä. Aura ja Henri muuttavat kaupungista saareen, kunnostavat kotiaan ja haaveilevat tulevaisuudesta.

Yksi Auran suunnitelmista on raivata ja tehdä heille kesäksi oma hiekkaranta. Mutta meri ja saaristolaiset sen armoilla eivät ole aina ystävällisiä. Nimettömät viestit ja koko ajan kasvava yksinäisyys kiertyvät ympärille kuin puristava sumu. Onneksi Aura tutustuu Camillaan, jonka avulla hän oppii lisää seudun
luonnosta, ihmisistä ja tavoista.

Ensimmäinen talvi saaressa ja sitä seuraava kesä luovat tarinan kehyksen, mutta välissä on julma kevät, joka hajottaa jään lisäksi myös paljon muuta.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat on maagisen kaunis kertomus siitä, miten paljon voi mennä rikki, miten paljon voi löytää. Samalla se puhuu lumoavasti luonnosta ja eläimistä, niistä voimista, joiden keskellä huomaamattamme elämme – ja tavoittelemme kohti toista ja itseä.

»Tomuhiukkaset liitelivät ilmavirtausten varassa kuin linnut. Ne ylittivät valtavia etäisyyksiä ja laajoja alueita, rannikoita, mantereita, kokonaisia valtameriä. Joskus ne laskeutuivat sellaisenaan, joskus vesipisaroina tai rakeina. Kettusaaren talvipakkaseen ne satoivat lumihiutaleina,
lumihiutaleiden sydäminä.
– Ajattele, että aavikolta voi lentää hiekkaa tänne asti, Aura sanoi Henrille ja mittaili taivasta katseellaan.
Henri nosti silmille valahtanutta pipoaan ylemmäs ja näytti epäilevältä.
– Tuhansia kilometrejä ilman polttoainetta tai minkäänlaisia siipiä, Aura jatkoi.
Lumihiutaleita leijaili harvakseltaan. Tuskin edes painoivat mitään. Aura riisui toisen sormikkaansa, pyydysti hiutaleen ja katsoi, kun se suli hänen kämmenelleen.
Lapsuusiässä Aura olisi kasannut lumivallin rantaan ja jäänyt odottamaan kevättä, mutta nyt idea vain käväisi hänen mielessään. Ei lumihiutaleiden sydämistä muodostunut hiekkarantaa. Ei jäisi kuin märkä läikkä.
– Jokohan nämä voi pestä? Henri kysyi malttamattomana ja tunnusteli tamppaustelineelle
nostettuja mattoja. – Aura?
Aura nyökkäsi hajamielisenä samalla kun opetteli horisontin utuisia värejä – oranssia ja keltaista, aavistus purppuraa. Elettiin vuoden lyhyimpiä päiviä, aurinko vain käväisi luotojen yllä. Pian he eivät enää näkisi sinne, mistä olivat saareen muuttaneet."

SULJE

 "Jännite on päätä huimaava jo ensi sivuilla. Hienovarainen juonenkuljetus yhdistettynä kauniiseen kieleen ja kuvaukseen sekä väliin hiipivä uhkaava tunnelma ovat toimiva yhdistelmä. Kertoja ei paljasta paljoakaan suorilta käsin, vaan lukija pääsee osaksi mielenkiintoista labyrinttiä, jossa faktoja pudotellaan harvoin ja yllättävissä kohdissa." Marissa Mehr, Turun Sanomat 19.3.2017

"Hiekka, ketunpoikaset, merestä aidaksi nostettavat kivet ja nuorelleparille lähetetty kallakimppu ovat vahvoja kuvia ja symboleja, jotka rakentavat tarinaan paikoin Twin Peaks -sarjan kaltaista mysteerin tuntua." Arla Kanerva, Helsingin Sanomat 13.3.2017 

"Volanen rakentaa esikoisromaaninsa taitavan hienovaraisesti, unelman hajoamista myöten. Erityisen mukavaa on viipyillä karun kauniissa, paikoin kaihoisissa kuvissa saariston luonnosta, josta muodostuukin yksi romaanin pääosan esittäjistä." HS Viikko-liite 26/2017