Kaikkien menetysten äiti
  • LUOKITUS 84.2
  • SIDOTTU, SUOJAPAPERI, 130 × 207 MM 
  • 200 SIVUA 
  • ULKOASU JUSSI KARJALAINEN
  • ISBN 978-951-851-771-2
  • MYÖS SÄHKÖKIRJANA

Kaikkien menetysten äiti

Ilmestyy 11.8.2017

OSTAprinted book

Nyt ollaan pinteessä. Eräänä tavallisena päivänä hiukan uupunut nainen päätyy työvuoronsa aikana pimeälle näyttämölle, jonka ainoa valaistu kohde on hänen äitinsä paareilla makaava ruumis. Kun erilaiset paikannus- ja selitysmallit – uni, kuolema, seinähulluus – eivät tuota tyhjentävää tulosta, niin ei kai siinä sitten muuta voi kuin ryhtyä juttelemaan.

Seuraa vimmattu monologi äidille, äidistä, perheestä ja koko lailla kaikesta muustakin. Kuolleen äidin haluttomuus puhua ja koskettaa on ehkä periytynyt ja pesiytynyt kertojan omaan perheeseen, jonka pariin aika ajoin liu'utaan ja leikataan näyttämöltä. Missä tilassa kertoja oikein on? Ainakin tilanne on niin tukala, että välillä on edettävä kierien, ja toisinaan yksinpuhelu saa vinksahtaneen dialogin piirteitä, kun kertoja hankkii tarvikkeita ja ryhtyy äänittämään äitinsä hiljaisuutta.

Marjo Niemen viides romaani Kaikkien menetysten äiti käy luihin. Sukupolvisen hiljaisuuden ja syyllisyyden kokemukset saavat Niemen kirjassa ainutlaatuiset puitteet. Romaanin kerronta näyttää huolen ja häpeän todet tunteet äänellä, joka hakee vertaistaan. Niemen rakentama kertoja on raivostuttavuuteen saakka hauska, kohtuuton – ja hädissään.

""Mä varmaan mokasin nyt tän. En tullu tarkotuksella, sen voi kertoo, vaan ihan todella vahingossa tulin, niinku tapana on ollu. Tuolta valon reunoilta liukuu keskelle viileetä ilmaa, se haisee, ei suinkaan varastolta vaan kellarilta ja mä voin kertoo, et siellä kellarissa on monenlaisii omenoita. Tekee tosiaanki mieli pysytellä täs keskinäyttämöllä, jossa sentään on pikkuriikkisen valoluikkua. Tai ehän mä tiedä oonko mä keskellä näyttämöä. Mistä sen vois tietää. Ehkä mä oon niinku muutki ihmiset, ajattelen olevani keskellä maailmankaikkeutta, mut ei se mee niin, harmi sinänsä. Ylipäänsä tää keskellä- ajatus on kumma, ihminen nyt voi luulla olevansa keskellä metsää ja aivan hukassa, mut yleensä just nää tällaset tyypit, nää tällaset metsiin eksyvät tyypit löytyy sit kohmelosta sellaset sataviiskyt metrii kotitalosta tai jotain. Sitäkin mä mietin. Etten mä ehkä oo hukassa. Etten mä ehkä oo kaukana. Ehkä mä oon ihan lähellä."

SULJE