Elämme uutta luovaa aikaa
  • LUOKITUS 86.2
  • SIDOTTU, YLIVETO
  • 140 × 210 MM
  • 624 SIVUA
  • ULKOASU JENNI SAARI
  • ISBN 978-951-851-885-6

Elämme uutta luovaa aikaa

Ilmestynyt 9.5.2019

OSTAprinted book

Olavi Paavolainen on asettunut poikkeukselliselle paikalle suomalaisen kirjallisuuden historiaan, yleisesti tunnistetuksi keulakuvaksi. Häneen on tavallista viitata edelleen, kun tarvitaan esimerkki modernin elämän suomalaisesta tulkitsijasta tai yhteiskunnallisen murroksen polttopisteitä etsineestä kulttuurimatkailijasta. ”Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin oikein tapahtuu”, Paavolainen julisti palattuaan Saksasta syksyllä 1936.

Vielä vuosikymmen aiemmin Paavolainen tunnettiin ennen kaikkea nuorena runoilijana sekä sanoma- ja aikakauslehtiin kirjoittavana kotimaan kulttuurielämän kriitikkona. Samalla kansainväliset virtaukset kuitenkin jo tuulettivat voimakkaasti sisällissodasta toipuvaa Suomea. Etenkin Helsingistä tuli kohtaamispaikka, jonka ravintoloissa ja asunnoissa pian sodan jälkeen aikuistuneet kulttuurivalppaat nuoret väittelivät. ”Me elämme uutta luovaa aikaa”, Paavolainen julisti esseekokoelmansa Nykyaikaa etsimässä alussa (1929). ”On onnellista tänä aikana olla nuori”.

Tämän kokoelman tarkoituksena on tuoda edustavasti esille Paavolaisen erityisesti 1920-luvulle ja 1930-luvun alkupuolelle keskittynyt kausi useita eri taiteenaloja käsitelleenä, osin uraauurtavana kriitikkona, jolla on erityinen paikka suomalaisen esseistiikan ja kritiikin historiassa.

” ’Puutarha: totisesti on se inhimillisistä huveista puhtain.’ BACON

Nähdessäni milloin ja missä tahansa kauniin ja hyvinhoidetun puutarhan muistuu mieleeni mottona oleva Baconin lause. Tuo vanha 1600-luvun filosofi on mielestäni hienommin ja syvällisemmin kuin kukaan muu osannut tulkita sen erikoisen ilon ja tyydytyksen tunteen, jonka puutarha valmistaa ennen kaikkea hoitajalleen, mutta myöskin passiivisesti nauttivalle katsojalle: se on puhdasta iloa, hyvää iloa. Onhan sitäpaitsi olemassa vielä toinenkin vanha viisauslause, joka väittää, että huoletta voi luottaa jokaiseen Pyhän Phocaksen, puutarhojen suojeluspyhimyksen, palvojaan; sillä kukaan ihminen, joka rakastaa kukkia, ei ole paha…Mutta on perin koomillista huomata, miten monet ihmiset – ja tämä koskee varsinkin miehiä – häpeävät tunnustaa olevansa ihastuneita kukkiin. Onhan meillä melko yleinen tuo mielipide, että tällainen taipumus on ’naisellista’. Muistan erään nuoren tohtorin, joka usein kävi kotonamme. Nolona ja salamyhkäisesti hän käyskenteli ensitöikseen kaikissa huoneissa ja puutarhassa, kädet selän takana ja koettaen olla niin hiljainen ja huomaamaton kuin mahdollista. Sillä hänen nuori ja terhakka rouvansa ei päästänyt häntä silmistään ja selitti samalla kuin anteeksipyytäen: ’Tuo meidän ukko on muuten niin mukava mies, mutta kun se niin naisellisesti tykkää noista kukista!’ Sievän rouvan äänessä oli kuvaamattoman halveksuva sävy. – Jouduin itse – vanha paatunut kukkahullu – ankaraan riitaan samasta asiasta erään hyvin treenatun ja hyvin modernin ystävättäreni kanssa.” 

SULJE