Tarja Roinilan essee: Puhujaksi puhujien joukkoon

Ilmestynyt 7.6.2020

OSTA

I

Olen kahdeksan tai yhdeksän. Kävelen Olavinkatua ylämäkeen. Valokuvausliike Jäniksen kohdalla teen äkkipysäyksen ja jään tuijottamaan asfalttiin. (Muistan vieläkin muhkurat.) Sitten ulkomaailma lakkaa olemasta, kun tulee kova, kirkas tieto: en koskaan saa olla kukaan muu. Olen Tarja Roinila, enkä koskaan saa kokea, miltä tuntuisi olla joku toinen.

Se on järkytys. Mutta ei siksi, että oikeasti haluaisin vaihtaa osia kenenkään kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, että osani on hyvä. Erityisen iloinen olen, että olen syntynyt tytöksi. Tyttöys on onnenpotku – vaikka olisi kyllä kiva kokeilla hetken, miltä tuntuu olla poika.

Joku kehityspsykologi varmaan sanoisi, että minuuden rajojen piirtyminen on merkittävä askel. Ehkä tuo hetki olikin viimeinen niitti lapsuuden megalomanialle. Epämääräinen, ihana kuvitelma siitä, että edessä on vielä monta elämää, poksahti hajalle. Olin pettynyt, mutta urhea: näillä mennään.

Herään vieläkin usein ajatukseen: ”Tarja Roinila.” Se on hiukan klaustrofobista. Tänäänkin on alistuminen siihen, että olen tämä yksi, tietty. Ei niin, että haluaisin olla kukaan muu tietty. Haluaisin olla myös muuta, edes välillä.

Toisessa mäkeä-ylös-nousemis-muistossa olen jo melkein teini, ehkä seitsemännellä luokalla. Nousen Talvisalonmäkeä rivakasti, etten myöhästyisi koulusta. Päähäni välähtää involvedTo be involved. Ajatus pysähtyy, jalat jatkavat matkaa. Tajuan täsmälleen, mitä tarkoittaa involved.

Se on ihmeellistä, koska tajuaminen ei kulje minkään toisen kielen kautta. En osaa selittää sanaa toisilla sanoilla vaan ymmärrän sen suoraan. Pienen kielen palasen verran olen englannin sisällä, olen osa sitä, se on kasvanut minuun kiinni kuin ruumiinosa.

Heti kun tämä on tapahtunut, älyän kummastella: miten tämä on mahdollista? Englantihan on minulle vieras kieli. Sitä päntätään. Opetellaan sanoja ja kielioppisääntöjä, tehdään käännöslauseita. Mennään suomen kautta. En ole ikinä puhunut englantia ilmielävän puhujan kanssa.

Siitä huolimatta englannin kielestä tuli minulle sillä hetkellä jotain todellista. Se siirtyi luokkahuoneesta oikeaan maailmaan ja siirtyi minun ruumiiseeni. Koin tunnistavani involved-ilmauksessa jotain englannille omaa, joka oli mahtavaa juuri siksi, ettei sille ollut muuta sanaa. Samaa ei ollut suomeksi, tai jos oli, ei tullut mieleen, miten se sanottaisiin.

Koin intiimin kohtaamisen vieraan kanssa, joka alkoi resonoida minussa. Kurkistin todellisuuteen, joka rakentui toisin.

Tuo hetki tarkoitti, että toinen kieli voi tulla omaksi. Ihan mikä tahansa kieli? 

***

Vieraan kielen oppimiseen on kaksi keinoa: pänttääminen ja sukellus. Itse toimin seuraavasti: ensin pänttään sen verran että uskallan sukeltaa, sitten sukellan.

Luin kolme vuotta ranskaa lukiossa, sitten menin vuodeksi Ranskaan (1982–1982). Luin espanjan alkeiskurssin Helsingin yliopiston kielikeskuksessa (1983–1984), sitten lähdin kuukaudeksi Valenciaan, myöhemmin kolmeksi kuukaudeksi Salamancaan, ja sitten Madridiin yhä pitemmiksi ajoiksi.

Vuonna 2005 tein saman pikakelauksella: pänttäsin portugalin peruskieliopin valtavassa, saksalaisturistien täyttämässä lentokoneessa Frankfurtista Faroon päivää ennen kolmen viikon kielikurssia, hämäsin itseni toiseksi korkeimpaan tasoryhmään, jossa opin hirveästi, ja vuotta myöhemmin olin unohtanut kaiken.

Mutta ranska ja espanja jäivät minuun. Eivät vain ”osaamisena”, josta sukeutui ammatteja. Kummastakin alkoi yksi elämä.

Pänttäämisessä keskeistä ovat sarakkeet. Koulussa opetellaan ja kuulustellaan sanalistoja, vasemmassa sarakkeessa on vieraan kielen ja oikeassa äidinkielen sana. Minä luin pitkänä kielenä englantia. Alaluokilla opin että house = talo, ja tietysti asia päti myös toisinpäin: talo = house. Yläasteella paljastui hämmentävä synonyymien paljous: sanat confusingperplexingbewildering ja baffling kopioitiin taululta vihkoon allekkain ja yhdistettiin kaarisululla, niiden oikealle puolelle tuli hämmentävä.

Samassa hengessä harrastettiin ”käännöslauseita”, jotka oli valjastettu palvelemaan kulloinkin opeteltavaa kielioppiasiaa. Konditionaali: Jos olisin rikas, ostaisin hienon hevosen.

Pänttäämisvaihe antaa kehikon, johon voin ripustaa sen mitä kuulen, kun yhtäkkiä elän vieraan kielen saartamana. Toisessa maassa vastaani iskee äänivyöry, puhetulva, eleiden ja ilmeiden sekametelisoppa, joka on inhimillinen mutta myös vieras. Ja kaikessa fyysisyydessään jotenkin eläimellinen, etenkin siinä vaiheessa kun vyörystä ei vielä erotu paljonkaan ymmärrettävää.

Vieraan kielen oppikirja, sanakirja tai kielioppi on kuin inventaarioluettelo. Siihen on napakasti listattu kielen resurssit ja prinsiipit. Se on hallittavissa, se on paketti. Millaista olisi mennä elämään sellaiseen kulttuuriin, jonka kielestä ei olisi olemassa kuvausta? Opetella kieltä ”luonnonmenetelmällä” (eikö joskus 70-luvulla ollut tällainen pedagoginen trendi)?

Ajatus tuntuu kaoottiselta. Ei siksi, ettei sanoja alkaisi oppia, vaan kieliopin takia. Miten näitä palasia yhdistellään? Näen itseni (kliseisesti) viidakon keskellä huutamassa: ”Haluan sääntöjä, haluan sääntöjä!”

Syntyessäni olen ollut huutava eläin. Orgasmin hetkellä olen huutava eläin. Ennen kuin synnyin, kieltä painautui minuun veden ja ihon läpi. Äitini sanoja, saksan kielen sanoja ja sävelkulkuja. Tässä istun selkä suorana ja kirjoitan, tajuan suomen sanoilla, että saksa, saksalaisen äitini oma kieli, asui ruumiissani jo ennen kuin puserruin keskelle kieltä ja kulttuuria ja ihmisihon lämpöä. Tämä on hyvin ihmeellinen ajatus.

Minun äidinkielenihän on suomi.

Jos menisin ummikkona ”viidakkoon” tai Tyynenmeren saarelle, kokisinko jotain samankaltaista kuin lapsena, kun olen kuunnellut äitini kieltä (saksaa) ja isäni kieltä (suomea) ja vähä vähältä rakentanut kaikesta kuulemastani systeemin, jossa on oikeaa ja väärää, sääntöjä ja kategorioita? Kasvaisinko matkimisen, virheiden ja palautteen kautta puhujaksi puhujien joukkoon?

***

Lukion jälkeen lähdin siis vuodeksi Ranskaan. Luin Caenin yliopiston ulkomaalaiskurssilla kieltä, kirjallisuutta ja yhteiskuntaoppia. Asuin ensimmäisessä omassa kodissa: vanharouva Lasnen omakotitalon päädyn kattohuoneessa, jonka tapeteissa oli suuret oranssit kuviot kuin Almodóvarin elokuvassa.

Yhtenä iltapäivänä istuin bussissa omissa mietteissäni, pidin lepohetkeä jatkuvasta kielipinnistelystä. Sitten havahduin siihen, että jokin oli muuttunut.

Ymmärsin takana istuvien puheen. Ja edessä istuvien. En voinut sille mitään. Sorina ja meteli, joka ympärillä velloi, oli muuttunut kieleksi. Kieltä virtasi korviin kuin ilmaa sieraimiin, minun ei tarvinnut tehdä mitään että se tarkoittaisi jotain. Virta oli jo merkitystä.

Olin menossa mukana.

Tuntui kuin siihen asti Caenissa viettämäni kuukaudet olisivat olleet jokin leikki. Olin leikkinyt ihmistä ja leikkinyt elämää. Tänäänkin olin noussut bussiin, vaihtanut bonjourit, maksanut lipun. Katsonut itseäni vähän vierestä, taas se onnistui, täydestä meni. Ettekö te huomaa että minä vain esitän.

Ääntäminen on maagista. Kun jumppaa ääntöelimiin uudet asennot ja liikeradat, menee täydestä ja tulee hyväksytyksi. Jos ulkonäkö ja ihonväri mätsäävät valtaväestöön, voi esittää yhtä heistä, tai ainakin yrittää.

Mutta nyt ei ollut kyse ulkoisista kelpoisuusehdoista. Oli kyse ruumiillisesta kokemuksesta: liikuin maailmassa uudella tavalla. Nyt kieli virtasi sisällä ja ulkona, minussa ja bussissa ja kadulla ikkunan takana. Sama bussi, sama katu heillä ja minulla. Ei voi olla totta. Jotenkin pyörrytti.

En muista, millaista oli oppia ajamaan polkupyörällä. Mutta kun opin ajamaan autoa 40-vuotiaana, koin samanlaista huikaisevaa onnea. Miten suunnattoman lapsellista on 40-vuotiaana tuntea olevansa cool, kun osaa ajaa autoa. Mutta niin siinä kävi, ja uutuudenviehätystä kesti yli kymmenen vuotta. ”Tässä sitä mennään!” Minä osaan, minä pärjään, liikun sujuvasti täällä seassa!

Lasta ympäröivä puhutun kielen kokonaisuus tarttuu häneen kuin pyörre, se houkuttelee häntä sisäisillä artikulaatioillaan ja johdattaa hänet melkein siihen pisteeseen, jossa koko tuo meteli tarkoittaa jotakin. Kun kielellinen ketju väsymättä tarkistaa itse itseään, jonain päivänä lapselle vääjäämättä valkenee, että kieli selvästikin rakentuu tietyn foneemisen asteikon mukaisesti, ja näin hän tulee lopulta vedetyksi mukaan, puhujaksi puhujien joukkoon.

(Maurice Merleau-Ponty, ”Epäsuora kieli ja hiljaisuuden äänet”, teoksessa Filosofisia kirjoituksia, 2012, s. 260)

Tämä on yksi lempikohtiani filosofi Maurice Merleau-Pontyn tuotannosta. Hän tutki lapsen kielellistä kehitystä ja kytki sen kielifilosofiaansa. Sitaatissa on monta kohtaa, joihin samastun ihan täysillä, vaikka en muistakaan, millaista oli lapsena oppia puhumaan. Mutta Caenissa koin juuri tuon: kielen jokapäiväisen pyörteen, joka veti minut mukaansa ja ihan itse teki työtään minussa niin, että meteli muuttui kieleksi ja pääsin puhujaksi puhujien joukkoon. Jos minun pitäisi tiivistää uuden kielen oppimisen huuma kolmeen sanaan, ne olisivat tuossa.

Ihaninta kielen sekaan sukeltamisessa on se, että koko elämä, kaikki asiat ja ihmiset vetävät minua mukaan, taukoamatta. Salamancassa vuonna 1986 ostin vihannekset kauppahallista aina samalta rouvalta. Tein taaperomaisen eleen: ojensin käden ja etusormen, osoitin kesäkurpitsaa ja sanoin: ¿Cómo se llama eso? Myyjä lausui hitaasti: ca-la-ba-cín. Toistin: Calabacín. Lausuin b:n niin pehmeästi kuin osasin, lopputavun c:ssä laitoin kielen hampaiden väliin. Rouva hymyili rohkaisevasti: muy bien. Sanoin: Quiero un calabacín, por favor. Sitten paprika: pimiento. Sitten sipulit: cebollas. Sitten munakoiso: berenjena. Ja valkosipuli: ajo. Kotimatkalla toistelin sanoja, Ranskassa oppimani ratatouillen aineksia. Maistelin berenJenan ja aJon energistä [x]-äännettä, joka korisi ja kutitti kurkun suulla.

En ajatellut ”kesäkurpitsa”, suomeksi, vaan osoitin, näin värin ja muodon, ja sana calabacín yhdistyi niihin suoraan. Samalla sanasta calabacín tuli osa kesäkurpitsan muotoa siinä elämässä, jota elin Salamancassa. Materiaalisuudessaan sana on vihreän vihanneksen kaltainen, aistittava maailman olio.

Pari vuotta myöhemmin olin Madridissa vuokraamassa asuntoa. Vuokranantaja sanoi, että minun pitää hankkia avalUsted necesita un aval. Kysyin, mitä tarkoittaa aval. Hän selitti: jonkun paikallisen henkilön täytyy laittaa nimensä paperiin siltä varalta, etten pystyisi maksamaan vuokraa. Asia selvä. Hankin takaajan. Mutta vasta tässä ja nyt tulen ajatelleeksi, että oikeanpuoleisessa sarakkeessa olisi aval-sanan kohdalla takaaja.

Kun opiskelin Ranskassa ja Espanjassa, minulla ei ollut mukana ranska-suomi- tai espanja-suomi-sanakirjaa. Ei se mahtunut rinkkaan, kun lähdin laivalla ja junalla uuteen elämään. Ostin paikan päältä yksikielisen sanakirjan ja käytin sitä. Tuntui luontevalta tutkia kieltä sen itsensä avulla.

Koska kieli ei ole lista vaan kehä. Merleau-Ponty kirjoittaa: ”Ehkä tämä kehämäisyys, jonka ansiosta kieli edeltää itseään oppijoissaan, opettaa itse itsensä ja antaa itse avaimet oman salakirjoituksensa ratkaisemiseen, onkin se ihme joka määrittelee kielen.” (Mt., s.258.)

Suomentaessani kaunokirjallisia teoksia plaraan kaksikielistä sanakirjaa aivan hulluna. Haen ideoita ja vastineita aivan vimmatusti, onhan tehtäväni sanoa ”sama” suomeksi: tulla teoksen suomenkieliseksi kirjoittajaksi. Samalla tiedän, että hyväkin kaksikielinen sanakirja on vähän vitsi. Eivät kielet ole sellaisia, että ne vastaisivat toinen toisiaan kohta kohdalta. Mutta jotain kautta on päästävä käsiksi suomen kieleen, pois alkukielen imusta. Miksi en osaa olla molemmissa yhtaikaa?

Kieli tosiaan ”opettaa itse itsensä”. Sanat tulevat tutuiksi käyttöyhteyksissään, ne pörräävät ympärillä ja ryömivät ihon alle. Ymmärrän uuden sanan tai käsitteen ensi alkuun epämääräisesti, se on reunoiltaan sumuinen. Vähitellen merkityksen ääriviivat piirtyvät esiin, ja se tapahtuu nimenomaan suhteessa kontekstiin, joka koostuu kahdesta asiasta: ympäröivästä kieliaineksesta ja kommunikaatiotilanteesta.

Tätä Merleau-Ponty mielestäni tarkoittaa, kun hän sanoo, että ”kielellinen ketju väsymättä tarkistaa itse itseään. Kuulen saman sanan yhä uudestaan eri tilanteissa, ja lopulta ymmärrän, olen involved.

Näin minuun kertyy kieltä, ei vain sanoja vaan myös niiden yhdistelyn tapoja. Jonain hetkenä huomaan, että suustani tulee sana, jota en ole ennen käyttänyt. Sanon despilfarro. Noin hieno sana, mistä se putkahti? Ei sarakkeesta vaan sisältäni – mistä se oli sinne mennyt?

***

Pänttäysvaiheessa, espanjan alkeiskurssilla Helsingissä, tulin joskus ajatelleeksi, miten hirmuiseen urakkaan olin ryhtynyt. Miten monta sanaa vielä tarvitsenkaan, ennen kuin voin kunnolla ilmaista itseäni! Tulen tarvitsemaan niin hirvittävän monta sanaa ja niin monta niveltä niiden väliin, että se huimaa. Koin samanlaista huimausta kuin tähtitaivaan äärellä, kun lapsena mittasin ajatusvoimin Maan etäisyyttä Jupiteriin.

Samalla kuitenkin tiesin: kieli ei ole inventaarioluettelo. Tuhansien sanojen oppiminen ei ole muistamisen mestarinäyte. Homma ei mene niin. Ensin hankin alkeiskurssilta kehikon, sitten lähden Espanjaan. Kun kielelle altistuu, se menee ihon alle ihan vaivihkaa. Olin ollut vuoden Ranskassa ja itse asiassa yllättynyt, että pääsin vuodessa niin pitkälle, niin sisälle kieleen. Tein toki töitä asian eteen, mutta silti: se tuntui tapahtuneen yhtä itsestään kuin pyykit kuivuvat tuulessa.

Ihan kuin se kieli olisi jollain kummallisella tavalla ollut minussa melkein valmiina odottamassa että saisi ympäristöstä kieliravintoa. Kun sitä oli tullut tarpeeksi, luiskahdin puhujien puolelle.

Uudestisyntymä ei ole liian suuri sana sille, mitä 19-vuotiaana koin. Ranska avasi tilan minussa ja asettui siihen ja minusta tuli kelpo toimija! Täysikasvuinen nuori nainen! Joka soitti huilua paikallisessa orkesterissa ja vietti aikaa monenmaalaisten ystävien kanssa ja luki romaaneja ja runoja ja kirjoitti runoanalyyseja. Runoanalyyseja!

Kokeilin tätä, ja se toimi, kokeilin tuota, ja sekin toimi. Olin kuin lapsi, jolle kieli ja maailma avautuvat yhtaikaa, sana sanalta.

Se oli ajokortin saamistakin makeampaa. Se että aloitin itsenäisen aikuiselämän ja tein sen toisella kielellä, vahvisti kumpaakin kokemusta megafonin lailla. Voisi ajatella, että haukkasin kerralla ison palan: kotoa lähtö ja uusi kulttuuri samassa rytäkässä. Mutta Ranska olikin voima, joka irrotti minut vanhasta ja heilautti uuteen.

Vapautumisessa oli jotain ekspansiivista, se oli löytöretki ja maailmanvalloitus. Ja samalla jotain hyvin intiimiä: heräsin aistimaan asioita joita en ollut äidinkielen piirissä aistinut, tein ruumiillani asioita joita en ollut tehnyt ennen. (Ja kyllä: aloin myös harrastaa seksiä, vihdoinkin.)

Jotkut tarvitsevat vieraan maaperän voidakseen vapautua, ajattelen, kun luen Mia Kankimäen kirjaa 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista, emansipaation edelläkävijöistä, jotka vaaroja ja sovinnaisuuskäsityksiä uhmaten lähtivät Afrikkaan, meloivat pitkässä mustassa hameessa ja valkoisessa paitapuserossa kanootilla viidakossa, tarpoivat malariahyttysiä vilisevissä soissa alueilla joista ei ollut mitään kartan tapaistakaan, kävivät iltauinnilla ja olivat tulla virtahepojen syömiksi. Ylittivät kaikki voimansa, ne jotka heillä kotona Englannissa tapasi olla, ja löysivät itsestään toisen: sen melojan, tarpojan, uijan jolla oli toiset, aivan toisenlaiset voimat kuin kotona Englannissa sairaista vanhemmista tai nirppanokasta pikkuveljestä huolehtivalla naisihmisellä, sillä hahmolla joksi he olivat syntyneet, Isabella Bird, Mary Kingsley, Nellie Bly, Ida Pfeiffer ja muut.

Minua puhuttelee yksityiskohta, joka näyttää pätevän useampaankin Naiset joita ajattelen öisin -kirjan naisista. Kun he vihdoin pääsivät lähtemään vanhempien tai aviomiehen kuoltua, heillä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin he pystyivät melojina, tarpojina tai vaarojen uhmaajina. He vain lähtivät ja kokivat huikaisevaa onnea ja vapautta (toki myös masennusta ja heikkoutta). Isabella ratsasti pitkiä päivämatkoja, Mary oppi melomaan kuin afrikkalainen, kukin pärjäsi omassa supermieskisassaan, ultrajuoksussaan, vuorenvalloituksessaan. Ja sitten: kun he palasivat Englantiin, kaikki vanhat vaivat tulivat takaisin: väsymys, alakulo, tympääntyneisyys.

Niin minulle kävi, kun palasin Ranskasta. Mukamas vain kesäksi. Menin kesätöihin Olavinlinnaan, jossa olin edellisvuonnakin ollut, ja palasin lapsuudenkotiin asumaan. Syksyllä lähtisin tietysti Ranskaan; aloittaisin kirjallisuuden opinnot Toursin yliopistossa ja minusta tulisi ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja.

Tuli paha konflikti isän kanssa. Hänellä oli oma agenda minun suhteeni, ja se oli Helsingin yliopisto. Hävisin tahtojen taistelun, kadotin kosketuksen itsenäiseen ja itsepäiseen itseeni. Kirjoittauduin Helsingin yliopistoon lukemaan ranskaa.

Se oli väsyttävää, alakuloista ja tympeää. Koulumaista opiskelua, jossa kieltä opeteltiin loputtomin käännösharjoituksin. Töitä oli paljon mutta haastetta ei tarpeeksi. Olin taas pänttääjä, haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla. Opiskelin ranskaa siellä missä ei ollut Ranskaa! Se oli skandaalimaisella tavalla väärin.

Menin myös espanjan alkeiskurssille. Minulla oli siihen pätevät järkisyyt. Ajattelin, että kannatti opetella toinenkin romaaninen kieli. Ja että espanja olisi hyvä, koska Latinalaisessa Amerikassa oli paljon hyvää kirjallisuutta.

Oikea syy espanjan aloittamiseen on helppo nähdä jälkikäteen. Halusin uuden kielen niin kuin toista lasta halutaan. Ensimmäinen toi elämään jotain niin hienoa, että sen haluaa kokea uudelleen, haluaa uuden uuden. 

 

II

Kaiken mitä osaan ajatella kielestä ja kielen oppimisesta, olen saanut lähtemällä pois äidinkiel(t)eni piiristä. Vaikka mietin kieliasioita jo lapsena, minusta tuntuu, että vasta aikuisiän sukellukset ranskaan ja espanjaan ovat avanneet mahdollisuuden ajatella sitä, miten kielet asuvat minussa ja minä niissä. Ehkä se kieli johon ihminen syntyy, on hänessä niin syvällä että ajattelu ei sinne yllä.

Minä synnyin kahteen kieleen.

Ensimmäiset sanani sanoin kuulemma saunassa: heiß, heiß! Elämäni alkuvuosina kuulinkin varmasti enemmän saksaa, äiti-lapsi-symbioosin kieltä, kun isä kävi tuolloin armeijankin. Vanhempani puhuivat minulle kumpikin omaa äidinkieltään. Mutta perhe asui Suomessa, joten suomen kielestä tuli minulle sitä hallitsevampi, mitä enemmän elämänpiiri laajeni: pihalle, naapuriin, leikkikouluun, kouluun, partioon, kerhoon, seurakuntanuoriin, biologiaan, matematiikkaan, yhteiskuntaoppiin. Floran ja faunan osaan lähinnä suomeksi, opin kiroilemaan vain suomeksi.

Kieli ei siirry verenkierrossa eikä maidossa vaan ”kieli opitaan”, kuten Merleau-Ponty kirjoittaa. Sosialisaation ja koulun kielestä, ei kohtukielestä, tuli ”äidinkieleni”. Mitä isommaksi kasvoin, sen tietoisemmaksi tulin siitä, että suomeni ja saksani välillä oli iso juopa.

Saksassa oli paljon rakkaita sukulaisia. Oli Oma ja Opa, jotka asuivat St. Peterissä Pohjanmeren rannalla ja joiden luo matkustimme noin joka toinen kesä. Oli äidin vanhempi veli Walter, joka asui Hampurissa, ja Hampurin-serkut Tomke, Hilke ja Ulfert. Walter perheineen vietti monta kesälomaa Suomessa, joten heistä tuli muita läheisempiä, erityisesti Hilke-serkusta, jonka kanssa olemme samanikäisiä. Oli liuta muitakin tätejä ja enoja: Edda, Hilde, Knut, Helga, Annchen, Kalle, Peter. Ja parikymmentä muuta serkkua.

Verstehst du alles? ”Ymmärrätkö sinä kaiken?” enot ja tädit joskus kyselivät ja katsoivat minua jotenkin tutkivasti. Ymmärsin mielestäni ”kaiken”, mutta ajattelin myös, ettei ymmärtämisessä ehkä ollut kyse ”kaikesta”. Ymmärsin tarpeeksi.

Windpocken. Jokin lastentauti, rokko, josta puhuttiin, kun Walter-enon perhe mökkeili Suomessa meidän perheen kanssa. Ja kun puhuttiin, nyökkäilin sen merkiksi, että tiesin mistä oli kyse. Niinhän minä tiesinkin! Onko sillä väliä, etten tiennyt sen olevan nimenomaan vesirokko?

Mums. Sikotauti. Tomke-serkku sairasti sen Maivalan-lomalla vuonna 1970 ja käveli monta päivää huivi poskien ympärillä. Tämän taudin tiesin suomeksikin. Jaaha, se kirjoitetaankin Mumps, opin nyt, kun katson sanakirjasta. Hauskan näköinen sana.

Flut und Ebbe. Nousuvesi ja laskuvesi. Osa St. Peter -arkea: kaikki retket suunniteltiin vuorovesitaulukon mukaan. Jos haluttiin merenpohjaan kävelemään, odotettiin laskuvettä. Jos uimaan, odotettiin nousuvettä. Sanat ”nousuvesi” ja ”laskuvesi” tuntuvat teknisiltä ja kylmiltä, niissä ei ole eletyn elämän mehevyyttä.

Bürgerinitiative. Jotain politiikkaan ja kansalaisaktivismiin liittyvää, mitä oli ilmassa 1970-luvulla. Sana oli jotenkin jännä, kihelmöivä. Kuulin sen usein ja vähitellen sain vihiä, mitä se tarkoitti. (Kansalaisaloite? kansanliike?)

Noukin puhevirrasta sanoja ja tunnustelin, minkä verran niistä ymmärrän. Jotkut sanat olivat enemmän näpeissäni kuin toiset. Ymmärtäminen eteni siis asteittain, ja kun eleli sanojen parissa, se syveni. Sanoihin pääsi sisälle. Maailma jossa oli Bürgerinitiativeja ja Brötcheneitä oli kokonainen, oma maailmansa, jossa oli omat asiansa.

Toinen usein kuulemani kysymys oli: Bist du vollkommen zweisprachig? ”Oletko täysin kaksikielinen?”

Minulta ei kysytty, olinko kaksikielinen – tietysti olin. Paino oli sanalla ”täysin”. Minulta ei kysytty, ymmärränkö, vaan ymmärränkö ”kaiken”. Oliko kysymyksissä huolta? Ehkä kaksikielisyyteni ei ollutkaan ihan mallikelpoista? Miksi näitä kysyttiin niin usein? Miksi sanan kaksikielinen yhteydessä niin usein kuulee sanan täydellinen?

Nämä aikuisten kysymykset katkaisivat ihanan leikin ja riuhtaisivat minut kakkoskieleni lämpimästä kolealle metatasolle. Ne panivat minut problematisoimaan maailman luonnollisinta asiaa. Otin tämän puheeksi Walter-enon luona Hampurissa joulukuussa 2019. Walter arveli, että sukulaisilta saamassani huomiossa saattoi olla positiivinen, jopa ihaileva sävy. Että olin ehkä väärillä jäljillä. Mielenkiintoista.

***

Kouluun päästäkseni minun oli mentävä testiin. ”Mitä tehdään kun kahlataan?” kuulustelija tenttasi minulta pienessä, ankeassa huoneessa, jossa olimme kaksin. Olin kuullut sanan kahlata, mutta en osannut selittää sitä vaan menin kipsiin. Kotona kerroin tapauksesta ruokapöydässä, ja kolmivuotias pikkusiskoni täräytti heti: että kävelee lumessa. Sekös sapetti.

Ihanaa oli, että testi meni läpi ja pääsin kouluun. Vasta teininä minulle selvisi, että olin ollut tavallisessa, kaikille kuusivuotiaille tehtävässä koulukypsyystestissä. Olin ihan itse keksinyt, että minua syynättiin muka kaksikielisyyteni takia.

Mistä ihmeestä minä sellaista keksin?

Kolmannella tai neljännellä luokalla bongasin opettajan puheesta sanan manttelinperijä ja kuulin siinä jotain tuttua. Viittasin ja sanoin: ”Saksaksi päällystakki on Mantel, voisiko sana tulla siitä?” Ehkä halusin vähän briljeerata. Joka tapauksessa kaduin heti. Kukaan ei reagoinut mitenkään, mutta keksin ihan itse moittia itseäni: pitikö sitä saksaa nyt tuoda esille, eihän se tänne kuulu, täällä ollaan suomeksi.

Muistan ilkielävästi vihlaisevan häpeän, jota saman tien tekee mieli vähätellä. Tai psykologisoida: jospa se oli vain omaa (yli)herkkyyttäni. Minullahan oli kaikki hyvin. Olin innokas oppija ja kympin tyttö.

Sama ääni joka sanoi, että minun olisi kannattanut pitää saksa-mölyt mahassani, sanoo nyt – ja aivan oikein – että minulle kaksikielisyys on aina ollut etuoikeus. En ole koskaan joutunut kärsimään sen takia, toisin kuin vaikkapa saamelaislapset, joita vielä 1960-luvulla aivan yleisesti kiellettiin, rangaistuksen uhalla, puhumasta äidinkieltään edes välitunnilla. Tai ruotsinsuomalaiset maahanmuuttajalapset, jotka eivät oppineet kunnolla kumpaakaan kieltä, kun vanhemmat vaihtoivat kotikieleksi valtakielen, jota osasivat puutteellisesti.

Tuollaiset tilanteet ovat aivan hirveitä, koska ne vahingoittavat lapsen kognitiivista kehitystä ja identiteettiä. Niiden rinnalla manttelitapaus tuntuu naurettavalta, ja silti se tuntuu tärkeältä, tuntuu naurettavalta, tuntuu tärkeältä… Äänet päässäni vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

Tätä lähemmäs silloista kokemusmaailmaani en pääse. Aikuinen joka olen, on vähän ymmällään lapsen edessä, joka tuona päivänä teki tiukan päätöksen, ettei enää ikinä tuo kaksikielisyyttään esille koulussa.

Aikuinen arvelee, että ehkä jokin pikkujuttu olisi voinut muuttaa tilanteen. Pieni symbolinen tunnustus, yksi lause, hetkellinen näkyväksi tuleminen kaksikulttuurisena ihmisenä. Olisiko voinut tapahtua jopa tällaista: Tarja olisi pitänyt koulussa esitelmän St.Peteristä, olisi kertonut dyyneistä ja valtamerestä ja tuoreista aamu-Brötcheneistä. Tuonut supisuomalaiseen kouluarkeen palasen toisesta maailmastaan. Ei sen kummempaa.

Mutta sellainen ei tullut mieleen – vaikka ei sitä erikseen kiellettykään.

***

Kotona suomi ja saksa elivät suloisesti sekaisin. Aamiaispöydässä äiti kaatoi mehua ja sanoi bitte ja isä että annatko voita ja aamujuro sisko istui hiljaa. Äiti sanoi mußt los in die Schule ja minä vastasin ja, ich geh schon. Murrosiässä lakkasin puhumasta äidille saksaa ja vastasin joo joo.

Kun astuin kotiovesta rappukäytävään, muutuin yksikieliseksi. Koti oli kaksikielinen saareke muuten umpiyksikielisessä ympäristössä.

Miten niin muutuin yksikieliseksi? Enkö pikemminkin toiminut juuri niin kuin kaksikielinen toimii: käyttää aina sitä kieltä jota tilanne ja keskustelukumppani edellyttävät? Eikö monikielinen ihminen ole kosmopoliitti-kameleontti, joka sukkuloi sujuvasti tilanteesta toiseen? Sattui vain olemaan niin, että muita saksan- tai kaksikielisiä konteksteja oli Savonlinnassa niukasti. Siksi en osannut kuvitella muunlaista (perhettä suurempaa) kieliyhteisöä kuin sellaisen, jota yhdistää yksi yhteinen kieli.

Enkä oikein osaa vieläkään. Olen oppinut lukemaan maailmaa niin, että se koostuu 99%:sti yksikielisistä tilanteista. Tietenkin. Ja oppinut näkemään monikielisyyden kulloinkin oikean yksikielisyyden valitsemisena, tarkemmin sanottuna: esittämisenä.

Tässä on nyt jotain mikä saa normitutkani värähtämään. Voisiko olla niin, että yksikielisyys vain esitetään normaalina ja monikielisyys poikkeuksena? Että ainakin siinä maailmassa, jota imin itseeni kodin ulkopuolella, vallitsisi jonkinlainen yksikielisyysnormi – ellei peräti yksikielisyysideologia?

Koti oli kielellisesti valveutunut. Lievästi sanottuna! Isä kehui minua, jos bongasin uutistenlukijalta kielivirheen. Isä, joka opetti saksaa ja kääntämistä ja johti Savonlinnan kääntäjänkoulutuslaitosta, saattoi jopa korjata äidin saksaa ruokapöydässä – vaikka äiti oli meistä se saksalainen. Ja kun kävin tekemässä ylimääräisenä ylioppilaskokeena pitkän saksan enkä tiennyt, että man-passiivin subjekti kirjoitetaan man eikä mann, isä väänteli naamaansa. Haloo isi! En ollut koskaan saanut opetusta saksassa!

Siinä tulivatkin kielipoliisiasiat. Paljon, paljon isompaa oli kuitenkin kaikki se ilo ja riemu, jota saimme (kahden) kielen vääntelemisestä ja kääntelemisestä. Kotona myös puhuttiin paljon kaikesta kieliin liittyvästä, ja minuun iskostui varmuus siitä, että kaksikielisyys on tuplajättipotti. Hyviä eväitä antoi mielestäni sekin, että äidin opittua suomen kaikki perheenjäsenet olivat käytännössä kaksikielisiä: ei syntynyt kommunikaatiokatveita, kaikki ymmärsivät kaiken.

Onpa huvittavaa: minuahan on koulutettu nykyisiin tehtäviini jo kehdosta saakka! Toinen huvittava seikka on se, että kääntäjänkoulutuslaitoksen johtajan tytär teki isäkapinan ryhtymällä kirjallisuuden suomentajaksi. Isä ei siihen suinkaan kannustanut vaan vastusti kiivaasti: oli syytä hankkia porvarillinen ammatti. Siinä vaiheessa en enää kuunnellut, vaan tein oman pääni mukaan.

Myöhemmin isä tunnusti – siitä isälle pisteet! – että vastustus oli johtunut kateudesta: hän oli itse haaveillut suomentamisesta, mutta pitänyt sitä taloudellisesti liian epävarmana. – Ja kun aloin julkaista suomennoksia, isä oli kyllä tosi ylpeä.

Ymmärsin oikein hyvin, miksi saksani oli väistämättä suomea heikompi. Asia kuitenkin häiritsi. Selittelin ihmisille jatkuvasti, että olin kyllä kaksikielinen, mutta… Kaipa siinä oli perfektionismiakin, mutta en usko että yksilöpsykologinen selitys tavoittaa asian ydintä. Ajattelen nyt, että taustalla väikkyi toinen kulttuurinen normi, täydellisen kaksikielisyyden ihanne, jota minullekin oli tuputettu.

Tajusin, ettei minulla ole hajuakaan saksan oikeinkirjoituksesta; niinpä aloitin 11-vuotiaana kirjeenvaihdon Hilken kanssa. Kirjoitin kirjeet puhtaaksi vasta kun äiti oli korjannut virheet.

15-vuotiaana menin kesälomalla neljäksi viikoksi Hampuriin Walterin perheeseen ja kävin serkkujen kanssa koulua. Käytin ison osan kesälomasta koulunkäyntiin (!), sain saksalaisia ystäviä ja ensikosketusta saksalaiseen yhteiskuntaan. Parasta tietysti oli, että pääsin pois kotoa ja sain ihannoida Saksaa, joka oli kaikin puolin hienompi maa kuin Suomi. Mahtava Hampurin-kesä taisi olla ensimmäinen ”uusi elämäni” toisaalla.

Kun palasin Hampurista, kirjoitin kuitenkin päiväkirjaan, että oli helpottavaa voida puhua täysin vapaasti, takeltelematta.

”Haluan saksan kielen”, kirjoitin päiväkirjaan 17-vuotiaana, kun olin interraililla Hilken kanssa. Samalta reissulta löytyy merkintä: ”Kumpi kieli on oma: saksa vai suomi?”

Ratkaisin dilemman jättämällä saksan vuosikausiksi sivuraiteelle. Tuli omien elämänvalintojen, ranskan ja espanjan aika, ja oli kiire valita sellaista omaa, jota en ollut saanut vanhemmilta. Saksa-kysymykset jäivät hautumaan.

*** 

Myös ranskaan liittyi sekavia tunteita. Masentavan Suomeen-paluun jälkeen en enää tuntenut sitä yhtä elävänä itsessäni, vaan se jotenkin taantui, vaikka opiskelin ranskaa pääaineena. Pelastus tuli espanjasta, johon heittäydyin päätä pahkaa. Rakastuin kieleen ja maahan ja mieheen nimeltä Luis, ja aloin viettää Madridissa niin paljon aikaa kuin suinkin. Espanjasta tuli suomen jälkeen vahvin kieleni ja iso osa identiteettiäni.

Kirjailija John Le Carré aloitti saksan opiskelun 13-vuotiaana. Minua koskettaa, miten hän kirjoittaa Guardianin artikkelissa, että se oli ”rakkautta ensi kuulemalta”, vaikka ei osaa vieläkään selittää, miksi. Saksan kieli vain istui hänelle, ”se sopi minulle, se sopi minun suuhuni, se hiveli pohjoista korvaani”, hän kirjoittaa. Minusta tuntui samalta, kun aloitin ranskan, ja vieläkin vahvemmin espanjan kohdalla.

Yksi äidinkielen määritelmä on, että se on ihmisen tunnekieli. Yllätyn joskus, kun alan vaikkapa katsoa espanjalaista elokuvaa, miten syvää, suorastaan eroottista nautintoa saan espanjan kielen kuulemisesta. Alan kehrätä kuin kissa, alan toistella repliikkejä, koko espanja-elämäni on yhtäkkiä taas totta.

Olen sitä mieltä, että jollen olisi asunut Espanjassa, minusta olisi tullut eri ihminen. Se kulttuuri sai minut löytämään sellaisia puoliani, jotka olisivat täällä pohjoisessa ehkä jääneet pimentoon. Kerran muusikkoystäväni Hanna kuuli minun puhuvan puhelimessa espanjaa; hän sanoi, että puhuin matalammalta kuin ”normaalisti”. Ehkä espanjan ääniala sopii minulle, en tiedä, tai sitten kyse on sosiaalisuuden tavasta johon Madridissa kasvoin.

Nyt asun Suomessa, ja usein kaipaan enemmän ääntä ja liikettä, kerkeää kosketusta ja kauhovia eleitä. Kun menen Madridiin, äänet ovat ensin vähän väärin ja ihmiset tulevat puhuessa turhan lähelle. Puhutaan päälle, puheenvuoron saamiseksi on oltava tomera. Kaikki tuo tekee ensi alkuun vähän säikyn olon. Minulta menee pari päivää, ennen kuin olen elementissäni.

Kun palaan Suomeen, säpsähdän hiljaisuutta. Kun palaan Madridiin, säikähdän ääniä. Sitten alan nauttia siitä, että ihminen saa näkyä ja kuulua. Palaan taas Suomeen ja nautin hiljaisuudesta.

Uutta kieltä oppiessa olen aina pyrkinyt vierauden häivyttämiseen omasta olemuksestani. Kuunnellut tarkkaan, matkinut, treenannut äänteitä. Ääntäminen on maagista. Ei vain siksi, että hämäävän hyvä ääntämys tekee paikallisiin vaikutuksen. Se on maagista ennen kaikkea puhujalle itselleen: kun alan laulaa toista kieltä, astun toiseen rytmiin. Olen vähän eri ihminen.

Kielitaidon osa-alueista ääntäminen on vaikein oppia, sanotaan, sillä lapsen ääntämissysteemi lukkiutuu viimeistään neljän–viiden vuoden iässä. Ääntöelimet urautuvat äidinkielen radoille. Ääntämistä ei opi pänttäämällä eikä järkeilemällä, koska se on ruumiillisten urautumien purkamista. Samalla tavoin nautinnollista kuin jooga, joka tekee kroppaan tilaa, avaa uusia väyliä.

Kahden kielisysteemin omaksuminen lapsena on varmasti auttanut ääntöelimiäni venymään uusiin asentoihin. Myös ”kieliopin” puolella olen aina halunnut kokeilla, syntyykö minulle kielituntuma, uusi aisti, jolla erottaisin oikeat muodot vääristä niin kuin syntyperäinen puhuja tekee. Pidän sanasta kielituntuma; se on käännös saksan sanasta Sprachgefühl ja suomen kielikorvaa kokonaisvaltaisempi.

Pänttäämis- ja sukellusmetodin viimeinen vaihe on päntätyn unohtaminen. Kun menin Helsingissä espanjan cum laude -kielioppitenttiin, en uhallanikaan lukenut mitään. Teki mieli kokeilla, missä määrin kielen rakenteet olivat minulla automatisoituneet, miten lähelle syntyperäistä kielituntumaa olin päässyt. (Tenttiarvosana: 2/3.)

Kuulostaa siltä kuin tavoitteena olisi ollut jonkinlainen verenvaihto: mahdollisimman suuri natiivinkaltaisuus paitsi kielikyvyn myös performanssin tasolla. Tai sitten se, että halusin espanjalaiseksi espanjalaisten joukkoon, johtui sisäistämästäni yksikielisyysnormista. Olin todella tyytyväinen, jos minua luultiin paikalliseksi tai kysyttiin, olinko kenties Galiciasta.

Assimiloitumisen, sopeutumisen hinkuni myös hiukan mietityttää. Eikö se ole heikon minuuden osoitus? Kun uimataidottomana sukellan toiseen kulttuuriin, jokainen vastaantulija on opettaja. Pelkän perstuntumansa, kielikorvansa nojalla joka ikinen paikallinen tallaaja on silmissäni suvereeni, kenties jopa auktoriteetti. Hän tuntee nahoissaan ja nikamissaan, miten tätä kieltä puhutaan, ja voi opettaa minulle kaiken.

Kuka hullu haluaa noin heikkoon asemaan? Vajaakykyiseksi suvereenien keskelle?

On koettelevaa taantua, elää taaperona aikuisen ruumiissa ja ajatella harva se päivä: ”Tietäisittepä vaan, miten fiksu oikeasti olen! Osaisin puhua vaikka poststrukturalismista – mutta kun en osaa.”

Ehkä tosiaan menin syntymään sinne Espanjaan. On vapauttavaa olla aloittelija.

Ja toisaalta: aloittelijan mieli, avoin mieli. Siinä, etten kuvittele hallitsevani asioita, en ymmärrä kaikkea, en ole sujuva, on jotain uskomattoman keveää. Kuin uuden maan kamaralle astuminen pudottaisi pois vanhoja taakkoja ja uudenlainen energia lähtisi virtaamaan.

 

III

1980-luvun lopulla Madridissa saksantaitoon tuli uusi näkökulma, kun tajusin, että osaan espanjaa paremmin kuin saksaa. Että mitä se kaksikielisyys nyt tarkoittaa, kun olenkin kaksikielisempi espanjan kuin saksan suhteen? Saksaksi en osannut puhua politiikasta enkä kirjallisuudesta, huoliteltu yleiskielen rekisteri puuttui. Aloin kutsua saksaani mummolasaksaksi. Olin tyytyväinen sanaan, koska se heijasteli kielihistoriaani ja saksan emotionaalista merkitystä. Mutta olihan siinä vähän halventavakin sävy.

Mummolasaksan piinaava ambivalenssi pakotti minut vihdoin reflektoimaan kaksikielisyyttäni. Oli pakko hakeutua teorian ääreen. Maisterinopintojen loppuvaiheessa kirjoitin kaksikielisyydestä harjoitusaineen J.F Hamersin ja M. Blancin teoksen Bilingualité et bilinguisme (1986) pohjalta.

Aika outoa oikeastaan, ettei romaanisen ja espanjalaisen filologian opinnoissani ollut edes sivuttu sosiolingvistisiä teemoja kuten kaksikielisyyttä. Kielitieteellisesti liikuttiin chomskylaisissa universalismin ja strukturalismin maisemissa.

Hamersin ja Blancin teoksesta luin, että kaksikielisyys ei ole joko-tai vaan jatkumo, jonka ääripäässä on syntyperäisen puhujan kompetenssi molemmissa kielissä. Että tällöin kaksikielisyys on ns. tasapainoista; jos taas toinen kieli on vahvempi, kaksikielisyys on sen ”hallitsemaa”.

Miten erilaiselta tasapainoinen kuulostaa kuin täydellinen! Olo alkoi helpottaa. Mutta suurin synninpäästö oli tämä: kaksikielinen kompetenssi ei ole kahden yksikielisen kompetenssin summa, vaan sillä on oma erikoislaatunsa, joka ilmenee esimerkiksi kahden koodin samanaikaisena käyttönä viestintätilanteessa. Hamersin ja Blancin mukaan

”[...] molempien koodien sekakäyttö vastaa paremmin kaksikielisen lapsen ilmaisutarpeita kuin yhdessä koodissa pysyminen ja [...] sitä voidaan pitää merkkinä lapsen kyvystä käyttää maksimaalisesti hyväkseen molempien kielten tarjoamia mahdollisuuksia.”

Kiitos Hamers ja Blanc! Nämä vapauttavat sanat lukiessani tajusin, että lapsuuteni ja nuoruuteni haamu oli ollut puolikielisyyden uhka. Olin kuullut, että kielten sekoittaminen on vaarallista, kenties kielitajua hämärtävää. Ja nyt luen Wikipediasta: ”Puolikieliselle on ominaista kielten sekoittaminen samaan virkkeeseen, koska osa keskeisestä sanastosta on opittu osin sattumanvaraisesti vain yhdellä, mutta ei toisella kielellä.”

Kipupiste on juuri tässä! Siinä, ettei kaksikielinen osaa erottaa kieliä toisistaan vaan sekoittaa niitä. Ja me teimme sitä kotona koko ajan!

”Ai kun tekisi mieli Brötcheneitä.”

”Tuota en nyt pysty nachvollzieh(i)mään.”

”Wollen wir am Wochenende auf die Mökki fahren?”

En tiedä, miksi Mökki on feminiini, mutta niin se meidän perheen kielisysteemissä oli. Nachvollziehen on hienosti rakennettu verbi, jossa on nach eli ´jälkeen´ tai ´mukaan´, voll eli ´täysin´ ja ziehen eli ´vetää´– näistä syntyy merkitys ´hahmottaa jälkikäteen ´ tai ´ymmärtää kuulemansa perusteella´ tai jotain sinne päin (sanakirjani sanoo vain: ´käsittää´, ´ymmärtää´). Sanan selittäminen on kömpelöä juuri, siksi että verbi on niin konkreettinen ja spesifi, saksalle erityinen. Ja Brötchenit ovat eri asia kuin sämpylät, koska maistuvat erilaisilta ja ostetaan aina tuoreina aamiaispöytään. Sitä paitsi ne kuuluivat St. Peter -kesiin juuri tällä nimellä.

Eri kielissä on eri asiat, erikielisissä maailmoissa eri sanat. Siistit yksikieliset lauseet eivät olisi mitenkään tehneet oikeutta maailmalle jossa elin. Silti tunsin jotenkin olevani pahoilla teillä, kun ”en jaksanut” korjata heti mieleen tullutta saksan sanaa, jos muu lause oli suomea (tai päinvastoin).

Puolikielisyyden käsite, joka tekee lapsen monikielisyydestä mahdollisen ongelmien lähteen, on peräisin Nils-Erik Hansegårdin kirjasta Kaksikielisiä vai puolikielisiä? (1968), jossa hän tutki Ruotsin Tornionjokilaakson suomalaislapsia.

Kirjan vaikutusvaltaisuudesta kertoo, miten vahvasti puolikielisyyden käsite löi itsensä läpi. Se on tavallaan siirtynyt yleiseen sanavarastoon. Maahanmuuttajavähemmistöjen tilanteeseen se toi merkittävää ymmärrystä ja johti poliittisiin uudistuksiin. Mutta veikkaan, että se ihmisten mielissä kenties vaivihkaa laajeni koskemaan muutakin kaksikielisyyttä. On myös paljon varhaisempaa tutkimuskirjallisuutta, jossa kaksikielisyys nähdään lapsen kehityksen kannalta arveluttavana.

Veikkaan myös, että tämänkaltaisia epäilyksiä on ollut ilmassa 1970-luvulla ja että jotenkin olen ne sieltä napannut. Niitä saattoi olla myös Saksan-sukulaisteni mielessä, kun he esittivät hämmentäviä kysymyksiään. Puolikielisyyspelko on omiaan vahvistamaan yksikielisyysnormia.

Hypoteesini saa tukea Hamersilta ja Blancilta: ”Hamersin ja Blancin sosiopsykologinen kehitysmalli onnistuu selittämään aiemmassa tutkimuksessa vallinneen näennäisen ristiriidan; pitkäähän kiisteltiin siitä, onko kaksikielisyys eduksi vai haitaksi lapsen kehitykselle ottamatta huomioon oppimisprosessin laatuun vaikuttavia sosiaalisia ja kulttuuritekijöitä.”

Puolikielisyyden ongelmahan on siinä, että jos lapsella ei ole (vähintään) yhtä vahvaa kieltä, jolla hän pystyy hahmottamaan abstrakteja asioita, kognitiivinen kehitys saattaa pysähtyä tietyllä koulutasolla. – Tätä vaaraa minulla ei tietenkään ollut. Mutta ymmärsin sen vasta, kun vihdoin näin mustaa valkoisella.

Kielten vahingollista keskinäisvaikutusta kuvataan myös käsitteellä interferenssi. Kun yhden kielen sääntöä sovelletaan virheellisesti toiseen kieleen, tulee interferenssivirheitä. Hamers ja Blanc kirjoittavat (referaattini mukaan), että ”tasapainoisen kaksikielisyyden omaavat henkilöt pystyvät käyttämään useampaa koodia samanaikaisesti rikkomatta minkään kielen sääntöjä, ts. kykenevät välttämään interferenssivirheet.”

Tämä oli musiikkia korvilleni. Tarvitsin tietoa, jotta vihdoin uskalsin ajatella niin kuin olin sisimmässäni tuntenut: lapsuuteni kielisysteemissä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin: se oli aivan erityisen hieno.

***

Vuonna 2015 olin vetämässä ViceVersa-käännöstyöpajaa, jossa oli sekä suomalaisia että saksalaisia kirjallisuuden kääntäjiä. Puolet osallistujista työskenteli suomesta ja saksaan ja puolet saksasta suomeen päin. Meistä useampikin oli kasvanut kaksikulttuurisessa perheessä. Istuimme iltaa viinilasin äärellä, kun yksi kääntäjä kysyi: olitteko te lapsena niillä Suomalais-saksalaisen yhdistyksen kesäleireillä?

Mitä? kiljaisin. Sain kuulla, että takavuosina Suomessa järjestettiin kesäleirejä suomalais-saksalaisten perheiden lapsille. Osattomuuden tunne vyöryi päälle. Melkein purskahdin itkuun. Että sellaisia leirejä oli ollut enkä minä tiennyt niistä!

Kuvittelin, että siellä olisi tehty kaikkea kivaa ja puhuttu kahta kieltä sekaisin. Olisin saanut olla sekä minä että ich. Vieläpä Suomessa. Tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että kaksikielinen vertaisryhmä oli olemassa, vaikka se lapsuudestani puuttuikin. Ei ihme, että hahmotin elämäni kaksijakoisena ja kaksikielisyyden yksikielisyytenä.

Samassa pajassa kuulin Turussa asuvalta saksalaiskollegaltani Ankelta, että hänen kaksikielinen tyttärensä saa koulussa kolme tuntia viikossa saksan opetusta ns. oman äidinkielen opetuksen puitteissa. Sen tukee kieliparin heikompaa kieltä ja kaksikielistä identiteettiä. Aivan ihanaa!

Jotain tuollaista olin kaivannut tietämättä, mitä kaipasin. Se oli katkeraa ja se oli suloista: seuraavassa hetkessä tajusin, miksi olin ViceVersa-pajassa niin hirveän onnellinen. Tässähän minulla oli kaipaamani vertaisryhmä.

Vietimme viikon käännösten äärellä. Ilmassa vilisi puhekuplia kahdella kielellä, joista kumpikin oli omani. Saatoin milloin tahansa heittää saksankielisen lauseen sekaan suomea, suomen sekaan saksaa – miten helppoa ja miten kivaa. Kenenkään ei tarvitse piilotella toista puolikastaan. Kerrankin on näin.

Tämä on minun äidinkieleni, ajattelin. Tämä, että saan elää kahdessa yhtaikaa. Että en ole yksi vaan monta.

Toinen vertaisryhmä: Euroopan Parlamentin monikielinen tulkkiyhteisö. Kun juttelen EP:n kahvilassa kollegani Ivánin kanssa, joka tulkkaa (mm.) suomesta espanjaan, tuntuu ihanalta kun voin sanoa: ”Tengo que buscarme una vivienda provisional, porque dentro de tres meses empieza el putkiremontti.” (”Joudun etsimään väliaikaisen kämpän, koska kolmen kuukauden päästä alkaa putkiremontti.”)

Putkiremontti on perisuomalainen ilmiö, kahvipöytien ja työporukoiden vakiopuheenaihe; muunkieliset ”vastineet” ovat teknisiä termejä eivätkä kuljeta mukanaan kulttuuris-sosiologista laahusta, josta koko sana saa mehevyytensä. (Reparación general de la fontanería //reforma de tuberías: mitä se muka on? Jotain täysin hajutonta ja mautonta.)

Pitkään Suomessa asuneena Iván tietää kaiken tämän ja vastaa myötäkärsivällä kulmien kohotuksella. Onko ihanampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin se, että meillä on kaksi yhteistä kieltä ja mahdollisuus sotkea niitä miten huvittaa.

Nykyään harrastan sitä aina kun saan tilaisuuden. Ja kun tajuan mistä ja miten tärkeästä asiasta on kyse, nautin entistä enemmän.

Hamersin ja Blancin teoksesta alkoi jonkinlainen rentoutuminen oman kielihärdellini suhteen. Luen aiheesta lisää.

Mario Wandruszka sanoo teoksessaan Die Mehrsprachigkeit des Menschen (1981), että valtaosa maailman ihmisistä on monikielisiä (ajatellaan vaikka Afrikkaa). Ja että viime kädessä yksikielisiä ihmisiä ei ole olemassakaan: jokainen meistä vaihtaa tilanteen mukaan esimerkiksi murteesta yleiskieleen.

Minua hätkähdyttää, kuinka paljon nämä kiistämättömät faktat minua hätkähdyttävät. Kuinka vahvasti olen sisäistänyt yksikielisyysnormin. Kun olin lapsena huolissani saksan taidostani, olin itse asiassa ehkä hämmentynyt siitä, miten yksikieliseltä maailma ympärilläni näytti. Ja kun myöhemmin sain pari uutta elämää, kumpikin näyttäytyi erillisenä, yksikielisenä saarekkeena. Minä vain sukkuloin.

Luen lisää. Opin, että on olemassa tieteenhaara nimeltä kontaktilingvistiikka. Teoksessa Kielet kohtaavat (2009) Jyrki Kalliokoski toteaa: ”Monikielisyys ja kielten sekoittuminen vuorovaikutustilanteessa on nähty ja nähdään vieläkin ongelmana asiaa sen paremmin pohtimatta.” Samassa teoksessa Magdolna Kovács antaa esimerkkejä australiansuomalaisten kielestä. Vaikka kielet ovat suomi ja englanti, esimerkit vievät minut lapsuuteen ja saavat minut kehräämään onnesta:

Silloin kun mustat sotamiehet tulivat takasi sotasta ja he olivat sitte siellä on equal terms with the white men.

[…] niin sinä kuolet cancer-i-stä.

That´s hullua.

On ihan hullua, että monikielisyyteni on tuottanut minulle näin paljon päänvaivaa. Kyllä Noam Chomskylla taitaa olla sormensa pelissä. Hamers ja Blanc -referaatistani luen vielä: ”Kaksikielisyystutkimuksen edellyttämä sosiolingvistinen lähestymistapa muuttaa käsitystä kielellisestä kompetenssista, jonka Chomsky määritteli pitäen lähtökohtanaan ´täydellisesti kielensä hallitsevaa, homogeenisessä kieliyhteisössä elävää ideaalipuhujaa´. Vaihtelu ja sen myötä heterogeenisuus ovat osa jokaista kielisysteemiä. Se kielen tarkastelutapa, jota kaksikielisyystutkimus vaatii, asettaa jossain määrin kyseenalaiseksi monien keskeisten käsitteiden kuten kielikielisysteemikieliyhteisö ja kompetenssi, tähänastisen määrittelyn.”

Siellä se täydellisyys taas vilahti. On aika päräyttävää huomata, että kielestä puhuessani ajattelen itsekin melkein automaattisesti homogeenista, abstraktia järjestelmää. Abstrahointi häivyttää erot, abstrahointi kieltää kielirajan läpäisevyyden, se kieltää kaikki kieltenväliset sekasikiöt. Käsitteet kieli ja kulttuuri tuntuvat jotenkin salakuljettavan käsitystä siitä, että kieli on yksi ja eheä. Ne tekevät yksikielisyydestä normin, vaikka se on pelkkä abstraktio.

***

Vielä viisitoista vuotta sitten en ollut lainkaan varma, osaisinko kääntää saksasta. Minulla oli epämääräinen käsitys saksan taidostani, koska en ollut hankkinut sitä opiskelemalla. Se oli vain kulkenut mukana, oli jotenkin hahmoton.

Ehdotin kuitenkin Teos-kustantamolle Thomas Bernhardin suomentamista, ja ensimmäinen kirja, Hakkuu, ilmestyi vuonna 2007. Moni kirjallisuusalan tuttava kommentoi: ai sinä käännät saksastakin, en tiennytkään että osaat saksaa… Vastasin, että se oli lapsuuteni toinen kotikieli ja olin vasta nyt ammatillisessa mielessä tullut kaapista sen suhteen.

”Tullut kaapista?” Taas puhuin saksasta jonakin mikä piti kätkeä ja jemmata ja jonka julki tuominen vaati uskallusta. Mitä ihmettä?

”Haluan saksan kielen”, kirjoitin päiväkirjaani vuonna 1981, ja nyt olen sen saanut. Olen suomentanut tuolta kiukkuiselta itävaltalaisäijältä jo kymmenen kirjaa ja solminut paljon ammatillisia kontakteja, pitänyt työpajoja, käynyt residensseissä sekä lukenut lehtiä ja kirjoja. Kaiken tämän ansiosta saksan taitoni on kasvanut aikuismaisiin mittoihin.

Se tuntuu ihanalta, eikä sillä ole mitään tekemistä ”täydellisen kaksikielisyyden” tai minkään muunkaan ihanteen kanssa. Tätä kirjoittaessa olen saanut kosketuksen siihen, että hiukan mutkikas suhde saksaan, epävarmuus sen paikasta elämässäni, on ehkä pohjimmiltaan ollut surua siitä, ettei kohtu- ja vauvakieleni enää ollut yhtä intiimisti omani. Kyse on tunnesiteestä, ei niinkään osaamisesta.

Mikä on ”eheytymisen” vastakohta, en tiedä. Joka tapauksessa olen viime vuosina epäeheytynyt, tullut yhdestä (tai yhden esittäjästä) monikieliseksi puhujaksi, joka ei enää piilottele sekavaa ja heterogeenistä minuuttaan.

Mikä suunnaton helpotus, että on monta todellisuutta, jotka eivät palaudu toisiinsa eivätkä universaaliin absoluuttiin. Eivätkä ole (toisilleen) kauttaaltaan ymmärrettäviä. Ja että kielen kautta voin saada uuden elämän, päästä osaksi toista maailmaa joka ottaa minut mukaan, että syntyperä ei ole ratkaiseva.

***

Herään hetkeksi unesta. On vielä yö. Unessa oli ajatus, jonka haluan kirjoittaa muistiin: ”se on tarinan etsimistä”. Hoen mielessäni tarinan etsiminentarinan etsiminen, koska en jaksa sytyttää valoa, ottaa yöpöydältä kynää ja paperia. Tiedän että se tarkoittaa kirjoittamista, yhteyden hakemista ajatuskatkelmien välille.

Ajatuksessa roikkuu lisäosa, irtokappale jota en ymmärrä: Zuspruch. Hoen sitäkin, että se ei unohtuisi.ZuspruchZuspruch, muutan sen muotoon Zusprache, joka kuulostaa tutummalta, painuu ehkä paremmin mieleen. En tiedä mitä Zuspruch tarkoittaa, kuulostaa ihan mielenkiintoiselta, mutta ei luultavasti ole oikea sana vaan uneni keksintö.

Aamulla muistan unen katkonaisen viestin. Avaan huvikseni sanakirjan ja katson Zuspruch: lohdutus, lohduttavat sanat, rohkaisu, osanotto. Zuspruch finden: saada vastakaikua.

Sellainen sana sukelsi esiin. Kielestäni. Minusta.