Katkera manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa
  • LUOKITUS 49
  • SIDOTTU, YLIVETO
  • 130 × 200 MM
  • MUSTAVALKOKUVITUS
  • 358 SIVUA
  • GRAAFINEN SUUNNITTELU TERHI HAIKONEN
  • ISBN 978Ž951Ž851Ž317Ž2
  • ILMESTYI SYYSKUUSSA 2011

Katkera manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa

Ilmestynyt 21.9.2011

OSTAprinted book

Vainajien elämä ei ole ollut helppoa. Heidän omat pahat tekonsa ovat vaivanneet heitä, samoin toisten loukkaukset. Joskus omaisten kyyneleet ovat polttaneet heitä, joskus heitä on vaivannut vain koti-ikävä. Siksi he ovat lähteneet haudoista kohti kotejaan. Mutta elävät eivät ole aina ottaneet heitä innostuneesti vastaan. Useimmiten heitä on yritetty karkottaa takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin.

Perinteisesti vainajien palaamiseen varautuminen alkoi jo ennen kuin edesmennyt oli haudattu. Poisnukkunut yritettiin pitää niin tyytyväisenä, että hän joko jatkoi matkaansa Tuonelaan tai jäi kiitollisena pitämään majaa viimeiseen leposijaansa.

Mutta vainajia ei ole pelkästään kammoksuttu. Heitä on muistettu ja heistä on yritetty pitää huolta. Vielä 1800-luvulla edesmenneille vietiin eväitä, jotta he auttaisivat tämänpuoleisen maailman ongelmissa. Tietäjät ja kansanparantajat käyttivät hyödykseen heidän voimaansa sairauksia vastaan taistellessaan.

Näiden vanhojen kansanomaisten tapojen lisäksi kirjassa esitellään myös pyövelien ja pappien työtä sekä varhaisen lääketieteen näkemyksiä kuolemasta.

Kirjan lopussa luodaan katsaus nykyhautajaisten tapoihin, joista löytyy yhä yhtäläisyyksiä kansanomaisiin pakanallisiin uskomuksiin.

Aika ei vainajilla käynyt pitkäksi, sillä uskottiin, että ne hyppivät ja tanssivat öisin. Olipa joku kuoltuaan innostunut hyppelemään niin, että oli saanut kulutettua sukkiensa pohjat puhki. Tanssittajana oli silloin ollut paholainen. Mielellään ei mentykään sellaiseen riiheen, jossa vainajaa säilytettiin tai oli säilytetty: ”On tapahtunut kerran, että eräs henkilö kuoli; hän vietiin riiheen ja ovi laitettiin lujasti kiinni. Pian rupesi kuulumaan riihestä ääntä, mutta kukaan ei uskaltanut mennä katsomaan, vasta jonkin päivän perästä mentiin. Silloin näkivät, ettei ruumis olekkaa siinä, mihin se on laitettu, vaan se oli oven eressä lattialla sillä hän oli virrvonnut ja pyysi päästä pois. Mutta kun kukaan ei uskaltanut mennä katsomaan, sai hän kuolla rauhassa.” Mutta turhan päiten ei kannattanut vainajan kanssa samaan tilaan mennä. Ja jos niin piti tehdä,
oli syytä käyttäytyä asiallisesti ja kunniallisesti. Eräs miesjoukko ei näin tehnyt ja sai kärsiä seuraamuksista. Miehet olivat menneet riiheen pelaamaan korttia. Koska oli pimeää, nostivat he ruumislaudalla maanneen vainajan pystyyn ja laittoivat
pärevalkean sen suuhun. Kesken pelin ruumis oli alkanut nauraa, lähtenyt ajamaan pakoon sännänneitä miehiä takaa ja kuristanut kiinni saamansa kuoliaaksi.

SULJE

"Tässäpä mukava, aiheeseensa nähden kepeä kirja! - - Manalan kannu -kirjasta oppii uusia asioita, mikä on hyvän kirjan merkki. - - Katkera Manalan kannu on tyylilajiltaan tarinoiva teos. Vetävästi kirjoitettu yleisesitys nojaa suomenkieliseen lähdeaineistoon."
Laura Lindstedt, NVL / Kritiikki syksy 2011

"Kuoleman kiehtovaa kulttuurihistoriaa  - - Uskon Katkeran Manalan kannun olevan sopivaa luettavaa kelle tahansa kuolemasta kiinnostuneelle tai sen kohdanneelle, sillä omien tietojen ja tuntemusten asettaminen historialliseen ja kansanperinteelliseen kontekstiin toimii oivallisena ajatusten herättäjänä ja kokoajana. Vakavaksi mielletyn aiheen käsittely Heikki Lehikoisen tapaan myös hupaisia yksityiskohtia esitellen tuntuu toimivalta ratkaisulta, eikä se missään määrin halvenna surua ja menetyksen kipeyttä, vaan sen sijaan osoittaa, kuinka kuolema, väistämättömänä osana jokaista elon polkua, on yhtä monimielinen ja -merkityksinen kuin itse elämäkin on."
Susanna Lindgren,  Hybrislehti.net/hybris-3 2011

"Katkera Manalan kannu on kiinnostava yleisteos kuoleman kulttuurihistoriasta, jossa menneisyyden tavat ja uskomukset yhdistyvät myös tähän päivään."
Anna Niiranen, Agricolan kirja-arvostelut 23.1.2012

"Kaikkea muuta kuin katkeraa puhetta kuolemasta - - Lehikoinen taiteilee hienosti konkreettisen ja henkisen tapakulttuurin välillä. - -Aiheen synkeydestä huolimatta kirja on kepeää luettavaa. Teksti kulkee vaivattomasti läpi teoksen ja helppotajuisuutensa vuoksi kirjaa ei vaivaa useille tietokirjoille tyypillinen vaikeaselkoisuus tai suoranainen tylsyys. Lehikoisen kirjoitustyyli on suorastaan lennokas. Leikittelevä sävy on tarpeen synkeän aiheen vuoksi, mutta se ei kuitenkaan sorru aliarvioimaan tai halventamaan teemaa."
Marissa M.,  café pour les idiots.org