Elokuun lopun kaunokirjallisuus täyttä timanttia

28.08.2019

Jyrki Kiiskisen huikea uutuusteos Kiiskiset vyöryttää lukijan silmien eteen tragikoomisen hahmon, muuan Kiiskisen. 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävän kirjailijan työ käännähti tyystin uuteen asentoon kirjan tekoprosessin käynnistyessä. Oma äiti alkoi kuihtua pois. Samaan aikaan uutisia lukiessa ihmiskunta näytti vajoavan poliittiseen hulluuteen ekologisen tuhon äärellä. Syntyi aivan erityinen psyykkinen viritys, joka pyyhki tieltään vanhat konstit, kirjoittamisen tavat ja poetiikat.

Siinä samalla liukeni suuri osa identiteetistä. Tuntui valheelliselta kirjoittaa kuten ennen. Piti siis löytää psyykkistä viritystäni vastaava kirjoittamisen tapa.

Kiiskinen kehitti Kiiskis-hahmon, jonka touhuja hän päätti tarkkailla kuin behavioristi tai hyönteistutkija.

Hänestä kirjoittamalla pääsin itsestäni eroon, saatoin kokea Kiiskis-hahmon ajatukset ja tunteet ja nähdä samalla niiden tragikoomisuuden. Mutta etsin myös sopivaa keinoa törmäyttää Kiiskisen intiimi elämänpiiri ja ulkoinen poliittinen todellisuus; päädyin tv:n uutislähetyksistä tuttuun uutisnauhaan, joka juoksee kuvaruudun, kirjan tapauksessa sivun, alalaidassa, lävistää välillä Kiiskis-tekstit ja pomppaa sivun ylälaitaan.

Kirjailija huomasi, että autofiktiokokeilu runouden tai pikemminkin runoproosan puolella on vahva ele: lukija saattaa kokea, että nyt kerrotaan Jyrki Kiiskisen elämästä.

Minulle asia on kuitenkin päinvastoin: kun nimeän henkilön runossa Kiiskiseksi, hän muuttuu erilliseksi hahmoksi, André Michaux’n monsieur Plumen kaltaiseksi jokamieheksi.

Kiiskinen kirjoitti uutiskollaasirunoa vuoden ajan ja luki sitä varten sanomalehtiä lähes päätoimisesti kuukausien ajan.

Se oli hauskaa, mutta myös järkyttävää, niin absurdeja asioita maailmassa tapahtui. Koska elämme valeuutisten aikaa, en onnistunut välttämään kiusausta ujuttaa sekaan muutamia kahden uutisen yhdistelmistä syntyviä valeuutisia.

Jotain tuntui kuitenkin puuttuvan. Lopulta Kiiskinen kirjoitti viiden keskeislyyrisen, hyvin paljaan runon sarjan äidilleen. Jälkikäteen kirjailija huomasi hahmotelleensa laajemminkin kaltaisensa länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen sielunelämää ja maailmassaolemisen reunaehtoja.

Toivoin saavani näkyviin uusia mahdollisia elämänsuuntia, joita avautuu suruprosessin jälkeen.

Kun kirjailija näki kirjakaupassa Tom Hodginsonin kirjan Vapauden taito absurdissa maailmassa (L’Art d’ être libre dans un monde absurde), hän tajusi heti, että kirjan nimi kiteyttää yhteen lauseeseen sen, mihin hän pyrki Kiiskisiä kirjoittaessaan.

Opettelin nauramaan Kiiskiselle myötätuntoisesti, tunnistamaan hänen harhaisia uskomuksiaan ja kätkettyjä tarpeitaan. Opettelin suhteellisuudentajua ja rohkeutta ylittää rajoja. Kerään edelleen rohkeutta toimia, toisin sanoen murtautua ulos keskiluokkaisen länsimaisen ihmisen kultaisesta häkistä.

Maija Muinonen häikäisee toisella romaanillaan sexdeathbabies. Lukijaa taatusti ravisuttelevassa romaanissa keskitytään yrityksiin elää surun ja nautinnon syövereissä, hallitun ja hallitsemattoman rajapinnoilla. Kerronnan keskiössä on Biba, joka on kuolemassa suvussa periytyvään sairauteen äitinsä uudessa asunnossa. Äiti Hetty ja kummitäti Clarissa yrittävät käsitellä tilannetta äärimmäisin ja villein keinoin. Muinosen kieli tavoittaa kohtuuttoman ja kreisin, olipa puhujana elävä nainen tai olohuoneeseen kasaksi asettunut kuolleiden kuoro.

Kreiseys, kohtuuttomuus, äärimmäisyys, villeys. Muun muassa ne kaikki ovat läsnä meissä kaikissa. Ja me kaikki kuolemme. Kaikkeen tähän itsessä olevaan on minusta hyvä ja aivan tarpeellista olla suhteessa, ja fiktio on hyvä apu”, sanoo Muinonen, joka voitti esikoisellaan Mustat paperit Kalevi Jäntin palkinnon ja oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Tarkoituksena ei ollut kuitenkaan synkistellä ja rankistella, vaan kepeydellä ja hassuudellakin olla erilaisten elämään ja kuolemaan liittyvien asioiden äärellä.

Muinoselle sexdeathbabies on myös feministinen romaani.

Minulle oli tärkeää, että kirjassa ovat äänessä naiset, ennen muuta kohtuuttomat naiset.

Henkilöhahmot eivät silti olleet tekemisen lähtökohta. Hetty ja Clarissa pulpahtivat esiin, kun iso määrä tekstiä alkoi asettua romaaniksi.

Kun kirja oli valmis, ihan yllätyin siitä, että olin niin totaalisen haikeana, kun en enää voinutkaan joka päivä olla Hettyn ja Clarissan seurassa.

Kirjoittamiseen kietoutui alusta asti niin ikään pohdinta kirjasta objektina. Visuaalisesti varsin upea kirjasta tulikin.

Kirjan fyysisillä ominaisuuksilla on suuri merkitys, ne eivät ole vain jokin merkityksetön tausta, vaan tärkeässä suhteessa tekstiin ja sen maailmaan.

Palkitun tietokirjailijan J. P. Laitisen upea esikoisromaani Lume kertoo filosofi Henry Qualiasta, joka kehittelee poikkitieteellistä teoriaa ihmisen ja todellisuuden suhteesta. Henryn mukaan ihmiset elävät keskellä fiktiivistä tarinaa, jota jokainen sepittää itselleen. Näköhavainto on aivojen tuottama filmi, yksityinen virtuaalitodellisuus.

Nämä ovat ihan oikeita neurotieteen ja psykologian löydöksiä. Melko hyvin perustein voi väittää, että ihmiset elävät enemmän fiktion ja fantasian kuin faktojen maailmassa. Halusin tutkia mitä tapahtuu, kun tällaisen ajattelun vie äärimmilleen. Onko se ahdistavaa vai vapauttavaa”, Laitinen kysyy.

Lume on intensiivinen yhdenpäivänromaani, joka rakentuu päähenkilön sisäisestä monologista. Henryn upotessa yhä syvemmälle omaan mieleensä lukijalle paljastuu hänen todelliset motiivinsa, jotka eivät ole pelkästään akateemisia. Samalla Alzheimeria sairastava äiti ja syvästi uskovainen sisko tuovat omat ”tosiasiansa” Henryn kertomukseen.

Romaani syntyi melko nopeasti, kahdessa vuodessa. Asiaproosan tekijälle syväsukellus fiktioon on ollut häkellyttävän hieno matka”, toimittajana ja tietokirjailijana palkittu Laitinen sanoo.

Fiktiivisen ihmisen teoria oli alun perin esseeaihe, joka halusikin syntyä romaaniksi. Tarkoitus oli tuoda filosofisen ihmettelyn rinnalle väkevä tarina, joka kertoo tietenkin pohjimmiltaan rakkaudesta ja kuolemasta.

Henryn maanisen kaupunkivaelluksen päämäärä on kohdata Laura, suuri rakkaus kymmenen vuoden takaa. Tarina käynnistyy kun Henry saa puhelun sairaalasta, jossa Laura viruu.

Lume kertoo myös monenlaisista menetyksistä ja niiden kieltämisestä.

Joskus tuntuu että ihmiset ajattelevat enemmän sitä mikä heiltä puuttuu kuin sitä mitä heillä jo on. Ikään kuin määrittelisimme itsemme poissaolevien asioiden kautta. Samalla hyvinvoinnista ja onnellisuudesta puhutaan enemmän kuin koskaan. Olemmeko oppineet mitään?

Uutuuksia