Helmikuun kirjoissa absurdia arkea Berliinissä, polttelevan ajankohtaisia esseitä ja pääkalloneuvotteluja

09.02.2017

Helmikuussa julkaistaan odotetut romaanit Mikko Rimmiseltä ja Anu Kaajalta. Luvassa on myös esikoisromaani Jarkko Volaselta, esseistiikkaa Leif Salménilta ja pääkalloneuvottelut Matti Kangaskosken tyyliin.

MIKKO RIMMISEN mestarillinen, 12. helmikuuta ilmestyvä romaani Maailman luonnollisin asia tutustuttaa lukijansa muun muassa Berliiniin ja Ernst-nimisen virkamiehen absurdiksi kääntyilevään arkeen. Ernstin maailman lisäksi murentua alkavat sellaiset petollisen turvalliset käsitteet kuin "aika" ja "paikka", joiden vakaaseen syliin suuri osa niin ihmiselosta kuin romaanikerronnastakin on tupannut luottamaan.
Arvostettu, Finlandia-palkittu kirjailija halusi tällä kertaa lähteä törmäyttämään kielen luonnollista rönsyilevyyttä ja "kaikkia ihmistekeleitä väkisinkin säteilyttävää arkkitehtonista muotoonpuristettuutta". Aika pian teksti ryhtyi kuitenkin säätämään omia lakejaan.
"Niitä oli totteleminen. Niin kuin itselläni yleensä, tässäkin romaanissa ensimmäisenä mielessä oli viimeinen lause. Tämä nimenomainen lopetuslause itse asiassa liiskaantui jonnekin ajatusten takamaille jo kauan sitten ja sai odottaa sopivaa esiinryömintätilaisuutta yli kymmenen vuotta."
Pitkän kirjoitusprosessin aikana kävi niinkin, että todellisuus alkoi jäljitellä tekstiä.
"Tietyssä mielessä romaanin voisi siis väittää perustuvan tositapahtumiin – joskin sellaisella nurinkurisella tavalla, että tositapahtumat ovat ikään kuin väärässä paikassa aikaa, mikä sinänsä sopii kirjan henkeen aivan luonnostaan."

ANU KAAJAN kiitetty esikoisteos Muodonmuuttoilmoitus ylsi vuonna 2015 Helsingin Sanomien esikoiskirjakisassa toiselle sijalle. 22. helmikuuta ilmestyvä huikea toinen teos Leda lennättää lukijansa myyttien ja niiden uustulkintojen syövereihin.
"Minua kiinnostaa se, miten samoista aiheista tehdään yhä uusia versioita. Leda ja joutsen ovat suosittu aihe erityisesti kuvataiteen puolella. Klassisen taiteen museoissa vieraillessani pohdin, miksi tietyt kertomukset halutaan kuvata aina uudelleen. Välillä tuntuu siltä, että ne ovat tarjonneet kanonisen kehyksen esittää tiettyjä pehmopornomaisia kohtauksia."
Kirjoitusprosessi lähti lentoon kirjailijan saatua residenssipaikan, joka vei hänet viideksi kuukaudeksi täysihoitoon kartanoon Saksan maaseudulle.
"Huomasin olevani samassa tilanteessa kuin kertojahahmoni: etuoikeutettu, mutta eristyksissä. Saatoin kirjoittaa paneloidussa salongissa, antiikki
sohvan nurkkaan käpertyneenä tai kävellä puutarhassa, roomalaisia jumalia esittävien patsaiden keskellä. Tuntui oudolta kun ateriat ja jopa siivous tehtiin puolestani. Hetkellisen aateliselämän hinta oli yksinäisyys. Kartanoympäristössä kuitenkin löysin romaanin lopullisen kertojanäänen."

JARKKO VOLASEN esikoisromaani, 15. helmikuuta ilmestyvä Hiekankantajat kypsyi kirjoittajan käsissä kymmenen vuotta. Tuloksena on mystisen kaunis, herkkävireinen kertomus Aurasta ja hänen perimmiltään kovin suomalaisesta unelmastaan – omasta talosta ja hiekkarannasta saaressa, elävästä sadusta meren, luonnon ja eläinten keskellä. Olennaista Volaselle oli saada näkyviin muun muassa se, kuinka ihmiset erilaisine unelmineen ovat pohjimmiltaan kovin samanlaisia. Esikoiskirjan luominen teki selväksi myös sen, että kirjoittaminen on se tärkein reitti kielellistää ihmisen kokemusmaailmaa.
"Kuten kirjassakin todetaan, äärettömän edessä olemme toistemme kaltaisia. Ja kirjallisuuden kuten ylipäätään taiteen avulla näemme sinne, minne ei muuten olisi mahdollista nähdä, toistemme mieleen."
Koko pitkään kirjoitusmatkan motoksi taas nousi Virginia Woolfin Mrs. Dalloway -romaanista inspiraationsa saaneen Tunnit-kirjan ja –elokuvan sitaatti "et löydä rauhaa pakoilemalla elämää".

MATTI KANGASKOSKEN 10.2. ilmestyvässä runokokoelmassa Pääkalloneuvottelut nimenmukaisesti neuvotellaan pääkallon kanssa ja sen sisällä. Tyystin omalakinen, upea teos sai sytykkeensä kirjailijan kuulemasta lausahduksesta, jonka mukaan ihmiselle ei elämän aikana tapahdu muuta kuin näkemistä, kuulemista, haistamista, maistamista, tuntemista ja mielen liikkeitä. Loppu on tulkintaa.
"Kirjoittaessani yhtä esitystekstiä mukaan ilmestyi valpas pääkallo, joka neuvotteli strategioita. Se palloili oikean ja vasemman, mielihyvän ja mielipahan, haluamisen ja torjumisen välillä. Olin jo pitkään ollut kiinnostunut siitä loppumattomasta neuvottelusta, joka pään sisällä pyörii."
Tämä ajoi kirjailijan tarkkailemaan huolellisesti niin omia ja muiden reaktioita kuin kaikenlaisia mielen liikkeitä.
"Saatoin löytää jotain, mitä pääkallo voisi sanoa tai ajatella, missä tahansa – kadulla, raitiovaunussa, jonkun kanssa keskustellessa. Ja tietenkin omaa virtaavaa ja jankkaavaa mieltäni kuunnellessa. Alkoi syntyä maailma, jossa todellisuuden ja koetun ristiriita olivat kaiken aikaa näkyvillä." Helmikuun päätteeksi päästään nauttimaan

LEIF SALMÉNIN tyylille ominaisen väkevästä, suorapuheisesta esseekokoelmasta Itämainen huone, jonka teemat ovat polttelevan ajankohtaisia. Salménin teksteissä hämärä laskeutuu ja heittää jo pitkiä varjoja Euroopan toiveunen ylle. Eräs tällainen varjo on pakolaisten saapumisen ja kohtaamisen paljastama perustava hajaannus eurooppalaisessa minäkuvassa.
"Ikävä kyllä tämän päivän Euroopassa on unohdettu lähes kaikki eikä mitään ole opittu", Salmén toteaa tuoreessa kirjassaan.

 

LISÄTIEDUSTELUT, KEVÄÄN KIRJOJEN AIKATAULUKYSELYT JA ARVOSTELUKAPPALEET:
tiedotuspäällikkö Hannele Jyrkkä, hannele.jyrkka@teos.fi, puh. 050 322 2387

Uutuuksia