09.05.2019

Miira Luhtavaara ja Stina Saari Tanssiva karhu -palkintoehdokkaina, onnea!!

Elina Halttunen, Johanna Sinisalo ja Rosa Meriläinen uutuusteostensa kera Akateemisessa kirjakaupassa.

Olavi Paavolaisen unohduksiin jääneitä tekstejä, Stefan Bremerin upeita valokuvia, Sari Elfvingin äitiä ja tyttäriä ja täydellisiä lauseita

09.05.2019

Olavi Paavolaisella on poikkeuksellinen paikka suomalaisen kirjallisuuden historiassa, yleisesti tunnistettuna keulakuvana. Ville Laamasen ja H. K. Riikosen toimittamassa, tänään ilmestyvässä
huippukiinnostavassa teoksessa Elämme uutta luovaa aikaa – esseitä ja arvosteluja 1922–1950 räväytetään esille Paavolaisen 1920-luvun ja 1930-luvun alkuun keskittynyt kausi uraauurtavana kriitikkona, jolla on edelleen jykevä merkitys suomalaisen esseistiikan ja kritiikin historiassa.

Arvostetut tutkijat huomasivat aiempien Paavolaiseen liittyvien hankkeiden yhteydessä, että hänellä on paljon myös kirjoissa julkaisemattomia artikkeleita, jotka täydentävät kuvaa kirjoittajasta.

Työ osoittautui kiinnostavaksi kirjoitusten monipuolisuuden takia. Lisäksi löytyi aivan unohduksiin jääneitä tekstejä. Samalla esille tuli kiinnostavia ilmiöitä ja henkilöitä, joita ei välttämättä enää yleisesti tunneta”, toteaa Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori emeritus Riikonen.

Vaikka olen tutkinut Paavolaista jo vuosia, tätä kirjaa tehdessä näin ennen kokemattoman läheltä, kuinka hän seurasi omaa aikaansa. Kritiikeistä ja esseistä välittyy väkevästi niin uuden odotus,  nnostus kuin pettymyksetkin. Samalla tavalla lukijat pääsevät nyt seuraamaan, kuinka Paavolainen kasvoi kulttuurivalppaana kirjoittajana ja kriitikkona” , jatkaa Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Laamanen.

Kaksikko halusi toimittaa kirjan, joka on myös johdatus laajempaan kulttuurin kenttään: kuvataiteeseen, arkkitehtuuriin, kirjallisuuteen, teatteriin, lausuntaan, tanssiin ja elokuvaan. Paavolainen oli kirjallisuus- ja taidekriitikkona poikkeuksellisen laaja-alainen ja tuottelias, joten teos avaa myös näkymiä 1900-luvun alkupuolen monipuoliseen suomenkieliseen lehdistöön, erityisalojen kulttuurijulkaisuista aina yleisaikakauslehtiin ja päivälehtiin.

Kaiken tämän lisäksi kirja on nimenomaisesti kappale kotimaisen kritiikin historiaa. Hyvä kritiikki on ajatonta ja kulttuurisen edistyksen kannalta elintärkeää, aivan samoin kuin taiteilijoiden työ, jota kritiikki tarkastelee ja jolle se antaa uusia merkityksiä”, Laamanen sanoo.

Sari Elfvingin upea esikoisromaani Taivaat jotka ansaitsemme tutkii satuttavan tarkasti menneisyyden ja nykyisyyden ristiriitoja. Elfving sanoo halunneensa jo pitkään kirjoittaa äitinä ja tyttärenä olemiseen liittyvistä hämmentävistä kysymyksistä.

Lisäksi kiinnosti kuvitella burleskia todellisuutta, miettiä mitä kaikkea ilakoiva lihallisuus voisi tarkoittaa. Kirjan hahmoista syntyi ensimmäisenä Daddy-o, monokkelilasilla zoomaileva sivuhahmo. Hän veti perässään kirjavaa burleskiporukkaa.

Sysäyksen kirjoittamiseen antoi tauko työelämästä vuonna 2013. Kirjan taustalla oli myös kiinnostus 1970- ja 1980-lukua kohtaan ja halu muistella yksityiskohtia: sisällä tupakoimista, kansainvälistymisen myötä virinneitä kokemuksia maailmankansalaisuudesta, pikkukaupunkilaisuutta. Kirjoittaminen vei vuosia.

Kirjalla oli lopulta kolme kustannustoimittajaa. Jälkikäteen ajatellen se on hyvä asia. Tarina ehti muotoutua juuri sellaiseksi kuin sen pitikin.

Elfving halusi käyttää useaa kertojaa samaan tarinaan ja kuvata sitä, miten vaikea monen ihmisen – myös perheen – on jakaa yhteistä todellisuutta. Jokaisella on omat ajatuksensa ja odotuksensa.

Halusin kuvata äitiyttä outouden ja vierauden kokemuksien kautta. Äiti voi olla myös ihminen, joka haluaa piilottaa minuutensa muilta. Millaista se on – olla äiti, joka ei kerro lapsilleen kuka on? Miltä se tuntuu? Entä millaista olisi yrittää ymmärtää sellaista äitiä, lapsena ja aikuisena? Olen halunnut pohtia sitä, miten varmasti menneisyyden asioita voi tai kannattaa muistaa. Kirjassa kahlataan traumaattisissa muistoissa, jotka yritetään sekä muistaa että unohtaa. Siitä tulee toisen päähenkilön elämässä limbo, jonka vastapainoksi tarvitaan lujaa ystävyyttä, yhdessä tekemisen iloa ja burleskitaidetta.

VESA HEIKKISEN juuri ilmestyneessä innostavassa esseekokoelmassa Täydellinen lause on mahdoton yhtälö keskitytään ihmiseen merkitysolentona, joka tekee merkitystekoja ja elää merkityksissä. Mutta mistä merkityksessä lopulta on kyse?

Kirjailijan mukaan kielenkäyttö on yhteiskunnassa raaistunut.

Ja, jos sopii sanoa, tyhmistynyt. Mustavalkoisuutta ja vastakkainasettelua, faktojen valikointia ja suoranaista valehtelemista, vihaa ja pahaa oloa... Olemmekohan hukanneet
 riittisen ymmärryksen siitä, mitä hyvää kielellä on mahdollista tehdä ja mitä merkitykset ovat.

Heikkinen on useissa teoksissaan tutkinut merkityksen olemusta tieteellisistä ja tiedollisista lähtökohdista. Ne ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta tällä kertaa tekstintutkija ja suomen kielen dosentti suodattaa tietoja oman elämänsä ja merkityspotentiaalinsa läpi.

Kysyn, miksi minun merkitykseni ovat sellaisia kuin ovat. Käsittelen mm. luonnon ja ihmisen suhteisiin liittyviä merkityksiä ja tietenkin ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä merkityksiä. Nyt kun kirja on valmis, huomaan, että se on mitä suurimmassa määrin matka kieleen ja kriittisyyteenkin. Mikä kielessä on mahdollista? Kutsun tekstejäni esseiksi, ja sekin on jonkin merkityksen haastamista. Mitä ne  ellaiset esseet oikein ovat?

Kirjoitusmatkan aikana Heikkinen huomasi, että enemmän kuin mitään muuta hän kaipaa kirjoittaessaan ilmaisun vapautta.

Ajattelin, että essee on vapauden synonyymi. Niinpä esseissä on jonkin verran kaunokirjallisuuteenkin päin kallellaan olevaa materiaalia. Olen iloinen, jos lukija kokee jossain vaiheessa oivalluksen hetkiä. Havaitsee, että vaikka merkityksiä muhitellaan korvien välissä, lopulta ne ovat ennen muuta ihmisten välisiä. Minun tarkoittamani merkitys ei välttämättä ole sama kuin sinun tulkitsemasi merkitys. Kun tämän ymmärrämme, ymmärrämme toisiamme ehkä muutenkin entistä paremmin.

Stefan Bremerin valokuvateos Keskeltä ja täysillä kattaa 20 vuotta Suomen merkittävimpiin kuuluvan valokuvaajan työtä. Se on myös kunnianosoitus monipuolisen kuvaajan päättymättömälle uteliaisuudelle, oikeudentunnolle ja absurdin rakkaudelle.

"Tein edellisen retrospektiivisen näyttelyn Suomen valokuvataiteen museoon vuonna 2000, jolloin sain kerätä kuvia vuodesta 1967 aina vuoteen 1999. Siitä on nyt 20 vuotta. Tämän jälkeen on syntynyt paljon kuvia ja kuvasarjoja, joten tuntui luontevalta koostaa toinen tuoreempi kattaus kuvistani.

Teoksen kahdeksaan kuvasarjaan on ladattu uskomaton paukku ihmisen ja maapallon oloa. Kirja valmistui sopivasti Bremerin tulevan valokuvanäyttelyn avajaisiin.

Olen aina haaveillut omasta näyttelystä Salon taidemuseoon, joka on mielestäni yksi Suomen hienoimmista museoista. Se on profiloitunut esittämään sekä kansainvälistä että suomalaista valokuvausta. Ja mitä hienointa, näyttelyt ovat esillä pitkään.


LISÄTIEDOT: TIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ HANNELE JYRKKÄ HANNELE.JYRKKA@TEOS.FI PUH. 050 322 2387

Uutuuksia